Korennon elämää

Maailman merkityksellisintä taidetta

2006-12-13T11:26:00.000+02:00

Hesarin kulttuurisivuilla (sunnuntai 10.12.) oli Jakke Holvaksen kirjoittama essee(ksikö tuota nyt kutsuisi) Adornon kirjasta Esteettinen teoria. Kiintoisa ja monessa mielessä ansiokas kirjoitus! Saapa nähdä, päätyykö itse kirja koskaan lukuun.

Itseäni jäi vaivaamaan yksi kohta:

”Aiheen käsite menetti merkitystään viimeistään Kandinskyn, Proustin ja Joycen myötä, ja sanoman käsite on kirkollinen jäänne, kuvitelma taideteoksen henkisestä sisällöstä.”

Pitäisi tietysti määritellä sana sanoma, mutta jotenkin tuosta haiskahtaa läpi uskonnon epä-älykäs halveksuminen. En ole uskovainen. Kyse ei siis ole siitä, että minua häiritsisi se, että joku väheksyy uskontoa henkilökohtaisena kantanaan. Kyse on siitä, että mielestäni se, joka sanoo noin, ei tiedosta lopullisella tasolla taiteen ja uskonnon yhteyttä. Tai taiteen ja pyhän aistimisen yhteyttä, koska pyhän ihminen aisti jo ennen kuin uskontoja luultavasti varsinaisesti oli.

Ajatellaan ihmistä, joka maalasi hirven kuvan kallion kylkeen 10 000 vuotta sitten. Miksi hän teki sen? Toiset ajattelevat, että tapahtumaan ei ole liittynyt mitään henkistä, toiset ajattelevat, että totta kai siihen on liittynyt henkisyyttä, jotain uskonnollissävyistä. Miksi juuri hirvi? Miksi se toistuu kaikkialla, missä hirviä on metsästetty? Toisten mielestä nyt vaan maalattiin hirviä koska hirvet pyörivät mielessä koko ajan muutenkin. En usko. Joka noin ajattelee, on pelkuri. Pelkuruus syntyy siitä, että näihin asioihinhan ei koskaan tulla saamaan lopullista vastausta. Kukaan ei tule koskaan meille kertomaan, liittyikö kalliomaalauksiin henkisyyttä vai ei. Siksi jotkut tekevät sen valinnan, että he eivät lähde ollenkaan edes pohtimaan kuvien mahdollista henkisyyttä. Jotkut eivät vain siedä epävarmuutta, sitä, että on asioita, joita ei faktoin pysty selittämään. Ja tämä on pelkuruutta.

Itse uskon vankasti, että kalliomaalaamiseen on liittynyt jotain pyhää. Hirven kuvalla on haluttu pitää jonkinlainen pyynnin jumala tyytyväisenä. Lausumalla tämän ääneen teen tietysti itsestäni haavoittuvaisen, alttiin pilkalle, koska, kuten sanottua, faktoja aiheesta ei ole eikä tule koskaan olemaan. Kaikki on pelkkää loputonta spekulaatiota.

Mutta jos nyt ajatellaan, että hirvenkuvia on maalattu, jotta pyynnin jumala pysyisi tyytyväisenä (en luonnollisesti ole ainoa joka ajattelee näin, monet tutkijatkin ovat sillä kannalla, jos kohta on monia jotka eivät ole), mitä se pakottaa ajattelemaan tuosta Holvaksen lausahduksesta? "Sanoma on kirkollinen jäänne, kuvitelma taideteoksen henkisestä sisällöstä."

Jos koskaan missään taiteella on ollut oikeasti merkitystä, niin tuolloin. Ja monet ovat sitä mieltä, että se merkitys on ollut vahvasti kytköksissä henkisyyteen. Merkitys on ollut suorastaan elintärkeä: jos pyynnin jumalat eivät pysy tyytyväisenä, ei ole metsästysonnea ja perhe kuolee nälkään. Tapahtumaketju ei toki välttämättä ole ollut maalaajan mielessä näin selkeänä. Prosessi on varmasti ollut hyvin intuitiivinen. On huomattu, että seinään voi maalata kun on oikeanlaista ainetta. On alettu maalata tiettyihin paikkoihin. Aiheita on putkahdellut mieleen. Yhä useammin kuvat ovat esittäneet hirveä. Sitä paitsi kuvat ovat vähitellen ajan saatossa muuttuneet naturalistisesta suunnasta symbolisempaan. Tällekin kai on jokin selitys?

Kaiken pohjalla on lisäksi ollut syvä yhteys luontoon, johon on varmasti liittynyt paljon henkisyyttä. Monien kansojen keskuudessa on ollut iät ja ajat uskomuksia siitä, että kivissä ja kallioissa asuu henkiä. Uskoisimme kenties vieläkin näin, jollei meihin olisi väkivalloin istutettu uutta uskoa, tarinaa eräästä nasaretilaisesta...

Uskon, että sanoma on ollut olemassa taiteessa jo ennen kirkkoja. Kalliomaalaukset olivat taidetta ennen kuin sana taide oli olemassa. Ne olivat henkisiä kuvia ennen kuin sanaa henkinen oli olemassa. Ne olivat sitä paitsi tekijöilleen äärimmäisen merkityksellisiä kuvia, puhtainta taidetta, mitä koskaan on ollut olemassa.

Niin siksi. Siksi on minusta vähän hönttiä sanoa, että sanoma on kirkollinen jäänne, kuvitelma taideteoksen henkisestä sisällöstä.

Se pakottaa ajattelemaan, että Holvas on lopulta todellakin heitä, jotka pelkäävät henkisyyden puntarointia ja tyytyvät mainitunkaltaisiin ylimielisiin höläytyksiin. Tyytyvät ylenkatsomaan ihmisen erästä merkittävintä ja kiehtovinta ominaisuutta, kykyä ja ennen kaikkea taipumusta uskonnollisuuteen. Nuo ihmiset tuolloin, ennen kirkkoja, he olivat anatomialtaan ja fysiologialtaan samanlaisia kuin mekin. He olivat yhtä "skarppeja", jos nyt näin haluaa sanoa. Jos me tunnemme tässä ajassa jonkin syvän tarpeen, se sama syvä tarve on ollut olemassa jo 10 000 vuotta sitten.

En tunne herra Holvasta. Toivon, että olen väärässä. Ehkä ymmärrän lopulta tuon kohdan hänen tekstissään väärin. Sitä paitsi muilta osin mainittu kirjoitus on, kuten sanottua, erinomainen. Viihdyin sen seurassa luultavasti paremmin kuin viihtyisin Adornon kirjan seurassa.

Semmoista. Olen nähnyt joidenkin listaavan blogiinsa, mitä he kulloinkin ovat lukemassa tai kuuntelemassa. Tässä oma listani juuri nyt.

Kuuntelussa: My Chemical Romance, The Killers
Luennassa: Oraakkeliyö (Paul Auster), Marrakešin ääniä (Elias Canetti)

Niityllä

2006-11-07T10:05:00.000+02:00

Maisema rauhoittaa

2006-11-03T12:38:00.000+02:00

Korennon toisen albumin ensimmäisen sinkun kansi on valmis puolen tunnin päästä. Odotan sitä painamalla sähköpostiohjelman check mail -nappulaa kolmen minuutin välein. Tällainen aiheuttaa aika-avaruuden käyristymisen tippaleipämäiseen asentoon: aika kuluu hitaammin kuin äidin kohdussa konsanaan.

Miten tällaisen puolituntisen voi kuluttaa?

(Ja nyt sinä joka aina käyt kirjoittamassa minulle terveisiä, että "vittu sulla on pienet ongelmat", voisitko pitää tällä kertaa leipäläpesi kiinni. Blogimaailma kaiketi perustuu siihen, että ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista asioista. Oikein huvitti taas kun yhteen noista muutamista viimeisistä blogeista tuo yksi anonyymi, jonka sijainnin tiedän korttelin tarkkuudella, kävi monen päivän viiveellä kirjoittamassa, että "pienet huolet, suuret tuulet". Käsittääkö tuollaisen kirjoittaja kuinka naurettavalta tuollainen kommentti nimenomaan blogipostauksen perään ulostettuna näyttää? Ilmeisesti ei käsitä. Eli kirjoita nyt taas tähänkin, että "on sulla pienet murheet jos jonkun sinkunkannen odottelusta pitää kirjoittaa." Sitten kun viimeksi kirjoitin maailmanpolitiikan huolestuttavuudesta, samainen anonyymi kävi tivaamassa, että miten voin olla varma, että tunteeni ovat yleistettävissä, tms. Eihän näihin pitäisi reagoida, mutta se on vaan niin liikuttavaa, että minun henkilökohtaiset blogitöherrykseni voivat olla niin merkittävä osa jonkun elämää. Terve vaan taas, sinä. Tiedän, että luet tämänkin joutavan merkinnän ja taas pyrstötähti sisälläsi kääntyy uuteen asentoon. Voi sinua!)

Niin. Se puolituntinen, josta nyt on kulunut jo viisi minuuttia. Miten sen kuluttaisi loppuun?

Kenties katson maisemaa. Tutuinta maisemaa kaikista. Minulla on tästä yhdestä kohdasta kymmeniä kuvia eri vuodenaikoina. Tässä kaksi niistä rinnakkain. Ensimmäinen on otettu kuluvan vuoden 1.kesäkuuta, toinen 24.syyskuuta. Kuvaan voi mennä sisälle. Tuntea, kuinka laituri heiluu, äiti maa ottaa syliinsä.

Paitsi että maiseman katsominen rauhoittaa, se on myös kirjoittamissani laulunteksteissä hyvin yleinen sana. Siinä on jotain. Se on yksi kauneimmista sanoista.

Aina silmänräpäyksen jäljessä

2006-10-31T12:05:00.000+02:00

Kukat joita kastelin liikaa
anteeksi.
En tiennyt
että haluat olla yksin

Rauha hänen muistolleen

2006-10-27T22:16:00.000+03:00

Nytkö se sitten jo tapahtui? Tuo alla oleva tänään aiemmin kirjoittamani postaus sai minun perspektiivistäni nyt jälkikäteen ihan uuden merkityksen. Lundánilla oli missio, josta hän ei tinkinyt koskaan. Siksi hän oli ainutlaatuinen. Siksi on aivan samantekevää, mitä mieltä sattuu olemaan hänen taiteestaan. Taiteilija, jonka taiteen teki merkitykselliseksi ja muut poissulkevaksi sisäsyntyinen valo. Taide, joka oli arjesta kudottua kultalankaa - kimalsi kilometrien päähän.

Me lähdemme, valo jää

2006-10-27T10:06:00.000+03:00

Kesäkuun 20., illansuussa, vietettyäni jo useamman päivän eräällä kesämökillä, päätin lähteä käymään läheisellä hautausmaalla. Olin suunnitellut käyntiä monta kertaa aiemminkin. Tuolloin sattui olemaan joutohetki, valo oli sopiva ja mieli tuntui vastaanottavaiselta.

Kuljeskelin mäntyjen välissä matalalta paistavassa iltavalossa. Pysähdyin joillekin haudoille, myös sukulaisten kiven kohdalle. Hain vettä kannulla ja annoin sitä kukille.

Kuvasin jotain heinätupasta, joka kylpi häikäisevän kirkkaana valokeilassa. Kontrasti pysäytti ajattelemaan. Kontrasti tämän heinätuppaan ja kaikkien muiden varjossa olevien heinätuppaiden välillä. Kontrasti valaistun heinätuppaan ja mustan hiekan, pimeään jäävien tuntemattomien hautakivien välillä. Monoliittimaisten graafisten kuvioiden, iäisyyden ikkunoiden keskellä juuri tämä heinätupas sai kaiken valon.

Ja hetkessä kaikki oli ohi. Äsken valosta nauttinut tupas oli auttamatta varjossa. Aurinko käynyt alemmaksi, valmiina painumaan kokonaan pois. Elämän liekki sammui, niin kuin ne sammuvat jatkuvasti kaikkialla. Valo ei enää tavoita.

Mutta silti valo jää. Valo on paikallaan. Se osuu ikkunasta meidän huoneeseemme. Sinä nouset vuoteesta ja kävelet ikkunan edestä. Tunnet lyhyen hetken kuinka valo lämmittää poskeasi.

Kunnes aika on täysi. On pakko siirtyä varjoon, jossa kukaan ei näe.

Fuck you äijät! T: Riikinkukko

2006-10-26T11:25:00.000+03:00

Kumpi on säälittävämpää: kirjoittaa itsestään artikkeli Wikipediaan vai morkata kädet puuskassa sitä joka kirjoittaa itsestään Wikipediaan?

Kumpi on pahempi: hassu vai tosikko, joka pilkkaa hassua?

Jokainen ihminen on joko hassu tai tosikko, joka pilkkaa hassuja. Tämän voi huomata kaikissa keskustelutilanteissa, joissa on paikalla useampia ihmisiä kuin kaksi. Joku ottaa pellen roolin, esittää vapaaehtoisesti tyhmät kysymykset, toinen nauraa äänettömästi pellelle. Joku sanoo mitä lystää ennen kuin viitsii ajatella, joku taas tuntee suurinta tyydytystä kun pystyy jättämään sanan, lauseen sanomatta. "Enpäs lähtenyt mukaan. Enpäs mokannut itseäni. Enpäs heittäytynyt. Enpäs tehnyt itsestäni haavoittuvaista.”

Ja se joka ei tee itsestään haavoittuvaista, ei yleensä haavoitu. Sekö on suurin voitto kaikista?

Tämä kaikki on niin kovin oleellista juuri meidän kulttuurissamme. Tämä kaikki tuo jostain syystä mieleeni miehen roolin täällä, jossa miehen on oltava äijä, muuten saa hävetä.

Jos olet mieskirjailija, viisainta kirjoittaa iskevää lyhytproosaa, joka tappaa lukijansa nauruun sarkasmillaan. Vain tällainen umpimielisyys ja pateettinen epärohkeus, täydellinen heittäytymisen puute hyväksytään.

Jos olet rocklaulaja, sinun on oltava Hynynen tai Yrjänä. Ei mikään lepertelevä hassu, jollaiset hyväksytään anglosaksisessa kulttuurissa mukisematta osaksi historiaa.

Well fuck you all. Ei kiinnosta. Kirjoitinpahan vain tässä samalla itselleni muistiin, mihin epärohkeuden ja oman pahvikuvan taakse piiloutumisen leikkiin en ainakaan koskaan lähde mukaan. Olen ollut lähteä, ja vihaan itseäni jo siitäkin hyvästä, vaan onneksi en oikeasti lähtenyt.

Mihinkäänuskomattomuuden valju tila

2006-10-18T12:14:00.000+03:00

Ihmettelen, miksi en enää kirjoita blogiini. Olen ihmetellyt jo pitkään.

Luulen sen liittyvän osittain siihen, että toisen levymme äänitys oli uuvuttava urakka. Ensi kertaa koin sellaisen tunnetilan, jossa olen ammentanut kaiken itsestäni. Hiukset viuhuen oli jo ohitettu se kohta, jossa koko levyn tekeminen ei tuntunut enää mielekkäältä, kaiketi koska olin täydellisen kyllästynyt popmusiikkiin. Sen pisteen jälkeen teimme vielä yhden kokonaisen kappaleen levylle. Yhden tärkeimmistä.

Mitä tämä kertoo popmusiikista? Kuinka usein popmusiikkia tehdään tuollaisessa mielentilassa? Luulen, että ei kovin usein, ainakaan Suomessa, jossa studioaikataulut ovat perinteisesti olleet rajattuja ja varsinainen kiireettömyyden, paineettomuuden tunnelman syntyminen studiossa on ollut mahdotonta.

Tässä asiassa on onneksi tapahtunut muutoksia kotistudioiden, ammattimaisiksi laajennettujen kotistudioiden ja etenkin pienten riippumattomien tuotantoyhtiöitten ilmaantumisen seurauksena. Yhä harvemmat levytysprosessit ohjataan alusta loppuun suoraan isosta levy-yhtiöstä. Välissä on pienempi lafka ja vielä yksi pieni ryhmä ihmisiä, jotka eivät kuulu levyttämässä olevaan bändiin eivätkä levyn julkaisevaan levy-yhtiöön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeä seikka levynteon kannalta. Jos popmusiikki voi olla "oikeata" taidetta, se voi olla sitä vain tuollaisissa oloissa.

Esimerkiksi meidän tammikuun viimeinen päivä julkaistavan toisen levymme kuuli EMI:n edustaja ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kaikki oli jo äänitetty. Kommentteja tuli, mutta ne eivät enää päässeet vaikuttamaan levyn syntyyn. Tällaiseen tilanteeseen pitäisi pyrkiä etenkin nyt, aikana, jolloin isot levy-yhtiöt ovat tiukoilla ja niistä saatetaan siksi suoltaa tavallista enemmän paniikissa tehtyjä silkan kaupallisuuden ohjaamia päätöksiä. Kuten sanottua, sellaiset eivät päässeet meidän levymme syntyyn vaikuttamaan, ja siitä olen innoissani ja kiitollinen.

Muuten, olen harvinaisen väsyneessä tilassa. Eikä se johdu pelkästään levytysurakasta.

Huomaan, että tietynlainen nihilismi on vallannut minussa alaa. Mihinkäänuskomattomuus, väsymys maailmalta kantautuviin uutisiin. Ilmasto lämpenee ja vaikutukset ovat näkyvissä erittäin selvästi, paljon selvemmin kuin on ennustettu, ympäristössämme. Siihen on vain niin vaikea reagoida mitenkään. Mitä siitä on hyötyä, miten minä siihen reagoin, niin kauan kuin George W. Bush ei reagoi mitenkään? Tämä ajatus. Se on nihilismiä, toivottomuuden aiheuttamaa henkistä velttoutta. Pitäisi vain reagoida ja olla välittämättä siitä, mitä joku toinen tekee, olkoon hän sitten vaikka USA:n presidentti.

Ympäristö ei pakota ihmistä tinkimään elintavoistaan, siksi suurin osa ihmisistä ei tingi elintavoistaan. Siksi tarvitaan jokin muu pakote. Esimerkiksi laki, joka ohjaa hiilidioksidipäästökäyrät alaspäin. Suositukset eivät riitä.

Eikä tuo pommien räjäyttely Pohjois-Koreassa nyt ainakaan helpota tätä olotilaa. Pelottaa. Oikeasti: pelottaa. Se on aivan uusi tunne tällaiselle ainoastaan kylmän sodan jälkimainingit tolkuissaan nähneelle ihmiselle.

Testosteronin voi haistaa tänne asti sieltä, missä pommi räjäytettiin. Ei suoraan, vaan asiaa kommentoineiden reaktioista: kuinka suurta mielihyvää sen täytyy tuottaa Pohjois-Korean johdolle, kun kaikki vuorotellen tuomitsevat iskut? Olla "the" pahis, suurin pahis koko maailmassa. Sen täytyy erittää testosteronia. Ja se tuoksu, se kertoo, että pedot ovat liikkeellä. Se kertoo sen yhtä selvästi kuin napalmin tuoksu aamulla, viidakossa.

Tällaisen nihilismihyökkäyksen keskellä koitan yleensä vaimentaa tunteet ja ajatukset CMX:n Sielunvihollinen-kappaleen sanoilla:

”Ei ole turhia päiviä/ tai jos on/ on koko elämä niin turhaa/ ettei sitä siedä ajatella tänään."

Ja se helpottaa.

Anna Politkovskaja 1958-2006

2006-10-09T14:43:00.000+03:00

Muisto kahden lapsen äidistä, joka murhattiin, koska hän syyllistyi puolustamaan tekstein ja puhein kidutuksen uhreja ja arvosteli Venäjän presidenttiä.

Pimeä keskiaika, täältä tullaan.

Ennen oli ihana harrastaa sakihivutusta

2006-10-05T10:29:00.000+03:00

Kaiketi on niin, että mitä nuorempi ihminen on, sitä suurempi osa kaikista sanoista on hänelle pelkkää assosiaation mystistä virtaa. Siis sanoista. Ne tuovat mieleen milloin sarjakuvamaisia välähdyksiä, milloin näkyjä varhaislapsuudesta, milloin jonkun opettajan naaman, milloin mitäkin. Ja niillä on valtava arvolataus ja vielä valtavampi tunnelataus. Sanoja pystyy käyttämään jo tuolloin tehokkaasti jos on kykyä ja ennen kaikkea malttia. Malttia siihen, että pitäytyy puimassa vain sellaisia asioita, joista nuorella on oikeasti sanottavaa. Laittaisin tähän esimerkin nuoresta kirjailijasta, mutta en saa nyt päähäni yhtään. Muuta kuin Ismo Alangon. Miksi hänestä tuli arvostettu rocklyyrikko jo niin nuorena, parikymppisenä? Siksi, että hän kirjoitti tekstejään omasta vinkkelistään, niin kuin hän asiat ymmärsi ja näki. Ei niin kuin suurin osa parikymppisistä, tavoitellen sanoillaan jotain, jonka aavistavat olevan olemassa siellä jossain aikuisten maailmassa. Jotain, josta parikymppinen ei oikeasti vielä tiedä riittävästi kirjoittaakseen siitä koskettavasti. Tällaiset kirjoitukset aiheuttavat tyypillisesti "aikuisille" myötähäpeän tunteita. Mutta eivät Ismo Alangon tekstit.

Niin, niistä sanoista, ja niiden mystiikasta, latauksesta, joka on usein vain häilähtävä rypäle assosiaatioita, ei enempää. Kun ikää tulee, sanat alkavat yksi kerrallaan paljastaa todellisen olemuksensa. Tai no, onko se nyt sitten sen todellisempi. Auttaako etymologia sanan todellisen merkityksen kintereille vai pilaako se vain yksinkertaisesti sen mikä on oleellista? Siis sanan latauksen.

Esimerkiksi sana "harrastaa". Vasta taannoin minulle selvisi, että sehän juontuu sanasta "harras". Suhtautua johonkin hartaasti, harrastaa. Siinä lensivät kaaressa romukoppaan ne mielikuvat, jotka minulla aiemmin liittyivät sanaan harrastaa. Esimerkiksi hikinen pukukoppi, lätkävarusteet, jollain lailla jätkämäinen meininki. Anteeksi vain sovinismini, mutta jätkämäisyyttä siihen aiemmin minun mielessäni liittyi. Ei liity enää. Tilalla on joku ihmeen rippikouluniitty, valkoiset asut, ylivaloittunut maisema, jossa rauhalliset ihmiset suhtautuvat hartaasti asiaansa. Apua, tuleeko minusta nyt aikuinen.

Toinen sana, joka valkeni minulle noin viisitoista minuuttia sitten ja johti tämän postauksen hätäiseen naputukseen, on "sakihivutus". Aiemmin se oli mystinen merimiesmäiseltä kalskahtava sana, jossa oli rutkasti uhkaavuutta, ja myös häilähdys salmiakkia. Haistoin salmiakin, kun kuulin sanan sakihivutus. Hyvästi vain näillekin suloisille mielikuville, kun nyt käsitän, että perkele ay-liikehän siinä kaikuu, ei mikään muu. (Kiitos tästä valkenemisesta kuuluu Sediksen postaukselle, jossa hän mainitsee Eero "Sakilainen" Heinäluoman). SAKihivutus. Äs-aa-koon antama hivutus. Joku viisaampi minulle kertokoon, millaisesta hivutuksesta siinä on kyse? Liittyykö se SAK:laisten kaiken ylitse leviävään lojaaliuteen? Jos joku peppuroi kännissä tehtaalla, ja pomo uhkaa potkuilla, muut SAK:laiset sanovat, että et muuten anna potkuja, koska muuten a) tehdas seisoo ja b) sinä saat sakihivutusta. Vai onko sakihivutus se, jota sakilaiset antavat omalle veljelle, joka yhtenään mokailee? Vai onko sakihivutus jotain, mitä SAK antaa työnantajaosapuolelle? En tiedä, en tunne riittävästi SAK-maailmaa.

Mutta. Se olennaisin asia, joka tässä muistuttaa haalistuvia kulmakarvoja, harmaantuvaa vanhenevan ihmisen kuvaa, joka vielä ennen oli terävä piirteiltään, on että mystiikka vain häviää, luisuu läpi sormien. Tilalle tulee ymmärrystä, tietoa, kokemusta. Ja se, se on silkkaa helvettiä. Ihmiselle, joka tekee työtä sanojen kanssa, maistelee sanoja ammatikseen, tuo seikka estää lopulta näkemästä asioita niin kuin ne ovat, sanojen takana, mystisellä alkulähteellä, assosiaatioiden viidakon kätköissä. Vai tuleeko tilalle jotain muuta? Täytyyhän sieltä tulla. Miten muuten jotkut kasikymppiset kirjailijat voisivat vielä intohimoisesti jatkaa työtään.

Pikkuiset nautinnon liipaisimet, missä olette?

2006-10-02T11:43:00.000+03:00

Elämä on mitätön tapahtuma. Se vain menee ja menee ja loppuu. Jo hyvissä ajoin tajuaa, että se muuten loppuu kohta. Tämän jälkeen suurin osa ajasta menee siihen, että miettii tuota asiaa: elämä loppuu kohta.

Siksi iskee pakko. Pakko "tehdä". On tehtävä jotain, koko ajan. Rakennettava maamerkkejä. Kuinka ajattelematonta se nyt sitten on? Että kun huomaa, että aikaa on vähän, niin alkaa vain helvetisti tehdä jotain. Milloin sen huomaa, että tärkeämpää olisi yrittää miettiä mitä tekee? Yrittää nauttia.

On pieniä asioita, jotka saavat aikaan nautinnollisen, pienimuotoisella tavalla hyvän olon. Niitä asioita luulee satunnaisiksi. Ne eivät ole satunnaisia. Ne ovat samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Niitä asioita pitäisi alkaa kartoittaa. Ottaa niistä kiinni. Tuotteistaa ne osaksi omaa elämää. Pikkuiset nautinnon liipaisimet.

Koska alan tehdä määrätietoisesti tehdä niin? Koska lopetan tämän, mitä nyt teen: kuljeskelen pimeissä huoneissa kuin idiootti, ja odotan aina, että joku muu laittaa valot päälle. Koska oivallan, että minäkin voin olla koti ja lämpö? Että kärsimisessä ja kitkuttamisessa ei ole mitään järkeä. Ei mitään.

Evoluutiouskonto

2006-09-11T14:21:00.000+03:00

Tässä levynteon ohessa tulin seilanneeksi vähän netissä. Sekä Korennon vieraskirjassa että CMX:n kysy-palstalla törmäsin evoluutioaiheisiin kysymyksiin. Nythän on niin, että kyseessä on sydäntäni lähellä oleva aihe.

Tiede perustuu hypoteeseille, niiden tukemisille ja niiden horjuttamisille. Faktaa ei ole olemassa, sanotaan, kun tieteestä puhutaan. Tämä pitää tietysti paikkansa. Mutta joskus on virkistävää ajatella asiaa ihmiskunnan ja maapallon rajallisuuden kautta. Totuushan on, että sillä hetkellä kun ihmiskunta lakkaa olemasta, asiat, teoriat, niihin uskominen, ovat jollain tolalla. Väistämättä. Kaikkihan on jollain tolalla, muuten mikään ei olisi millään tolalla. Niin entä jos jotkut asiat ovatkin täsmälleen samalla tolalla kuin ne ovat nyt? Mieletön ajatus! Että jokin tieteen teoria osoittautuisikin ihmiskunnan meneillään olevissa loppumelskeissä niin vahvaksi, että sitä ei onnistuttaisi horjuttamaan, vaan se jäisi jonkinlaiseksi lopulliseksi totuudeksi. Faktaksi, koska sitä ei koskaan onnistuttaisi horjuttamaan.

Kyse ei ole siitä, voiko tällaisia lopullisia totuuksia olla olemassa. Sellaisia on, koska - kuten sanottua - kaikki on jollain tolalla kun maailma joskus tulee loppuunsa.

Ja nyt se punchline: luulen, että evoluutioteoria on tällainen lopullinen teoria. Olen 99-prosenttisen varma, että sitä ei tulla koskaan kampeamaan paikaltaan. Koskaan ei löydetä yksinkertaisempaa, aukottomampaa ja nerokkaampaa tapaa selittää lajien kehitystä kuin evoluutioteoria. Luulen, että toinen tällainen lopullinen teoria on suhteellisuusteoria. Siis se niistä suhteellisuusteorioista, jota aina välillä testataan avaruudesta käsin. Pari vuotta sitten joku luotain testasi tuota mainittua suhteellisuusteoriaa. Todettiin, että teoria pitää paikkansa lukuisien desimaalien tarkkuudella. Mieletöntä, että joku on joskus (siis Einstein) pystynyt kuvittelemaan tuollaisen asian, teorian, olemassaolon. Hänellä oli käytössään vain murto-osa apparaateista verrattuna nykytutkijoihin, mutta hän ei kummia tarvinnutkaan. Oma äly riitti. Hän hiffasi, miten asiat ovat.

Sama päti myös Darwinin löydöksiin evoluutioteorian suhteen: hän saattoi tuntea, käsittää, evoluutioteorian olemassaolon, vaikka ei osannutkaan selittää, millä mekanismeilla se toimii. Tämä puoli saatiin linjaan vasta kun DNA löydettiin 1950-luvulla(kohan se nyt oli??).

Niin. Noihin minä uskon. En mihinkään muuhun. Taidan olla tiedeuskovainen. Pannahinen. Ei kun hetkonen. Uskon myös rakkauteen. Se sotkee lupaavan tiedenynnyyteni perin pohjin. Nyt taas takaisin koppiin laulamaan. Ihanaa kun voi luottaa johonkin niin aukottomasti kuin evoluutioon. On se vaan perkele.

Ilmoitusluontoinen asia

2006-08-22T15:18:00.000+03:00

Lemmikkieläimet on best. Itsellänikin on kaksi. Ja O.C. on paras sarja. Amm, joo.

Ilman suodatinta? osa 2

2006-08-21T16:13:00.000+03:00

Voikohan tässä muuten enää kohta hengittää ilman suodatinta? Metsäpaloista tuleva savu on sankempaa kuin koko kesänä tähän mennessä, vaikka palojen piti sammua Venäjällä jo viime viikolla. Yle24-uutispalvelu ei kerro aiheesta mitään! Haloo. Sähköisten medioiden paikka todistaa uutisnenänsä tarkkuus.

Ilman suodatinta?

2006-08-21T11:38:00.000+03:00

Kaikki murusina vaihteeksi. Olen perustamassa toista blogia ja feidaamassa tätä Korennon elämää. Sitä varten olen naputellut vähän uusia tekstejä. Olin tyytyväinen niihin monta päivää, kunnes äsken luin ne läpi ja totesin, että ne ovat kuin jonkun muu kirjoittamia. Miksi itsensä on niin vaikea löytää, miksi itsensä kadottaa taas uudestaan niin helposti? Onko "minä" se illuusio, jota on helppo katsella sekoamatta, vai onko "minä" se, jonka lähelle pitäisi pyrkiä, mutta jota ei oikeasti voi sietää, jonka tunnistaa kyllä itsekseen, mutta jota... ei voi sietää. Liian paljon melua, liian paljon asioita, joita vain... ei voi sietää.

Voiko ihminen oikeasti oppia elelemään itsensä lähellä, ilman suodatinta?

Tarvitsisin tuottajan, joka sanoo, että nyt kuule Juha tulee semmoista tekstiä, ettei tuota pysty lukemaan ja että nyt tulee juuri semmoista tekstiä kuin pitääkin. Ja mistä sekin sen tietäisi, millaista tekstiä pitää tulla! Sehän olisi vaan sen mielipide.

Ei sille voi mitään. Toisina hetkinä tiedän tarkalleen, mitä olen tekemässä, toisina olen täysin sokea itselleni. En kuule enkä näe sitä, mitä olen itse hetki sitten suoltanut maailmaan. Se on vain nuotteja ja sanoja milloin missäkin kontekstissa. Nuotteja ja sanoja, joiden muodostamaa kokonaisuutta en näe. Tämä on varmasti yleistä ja normaalia. Kaikkihan on yleistä ja normaalia.

Sadelampi kaukaa

2006-08-18T12:46:00.000+03:00

Tärkeintä on se, mitä ei ymmärrä, mutta minkä pystyy aistimaan. Se, minkä näkee vain kaukaa ja mikä häviää, kun menee lähemmäksi. Vaikutelma jostakin.

Metsänreuna, jonka takana siintää sininen lampi. Kaatosade, joka liimaa paidan selkään kiinni.

Metsänreuna, joka hohtaa omituista utua täältä katsoessa. Utu, joka lupaa jotain. Pysähdyn aina kun näen sellaisen. Otan kuvan vain huomatakseni, että kuva ei anna kenellekään muulle mitään. Onneksi sen ei tarvitsekaan. Minulle se antaa. Vie aina uudestaan siihen samaan paikkaan, samaan vaikutelmaan.

Menen lähemmäksi metsänreunaa ja lampea. Silloin utu katoaa. Ei jää mitään.

Utu, joka lupaa jotain, on siinä välissä, tämän hetken ja tulevaisuuden välissä.

Elämäni levyt

2006-08-17T11:24:00.000+03:00

Huh, juuri kun sai edellisen urakan tehtyä, Hetkiä haastoi tähän varsin mieluisaan projektiin.

Tuo otsikko on tietysti emävale: tämä ei ole lista elämäni levyistä vaan levyistä jotka tästä perspektiivistä tuntuvat tärkeämmiltä kuin muut. Perspektiivi on vaihdellut uskomattoman paljon vuosien varrella samalla kun suosikit ovat vaihtuneet toisiin: Dire Straits, Eric Clapton, U2, Oasis, Radiohead, Guns 'n Roses, Police, Beatles, Rolling Stones, Prince, David Bowie, Queen... Huhhuh. Ja nuo ovat vasta ne artistit, joita olen pitänyt ykkössuosikkinani jossain vaiheessa. Niiden lisäksi ovat kaikenlaiset pohjavirtaukset, kakkossuosikit, salasuosikit, aamuyön suosikit, illan suosikit, maanantaiaamun suosikit, lauantai-aamupäivän suosikit... Mutta koitetaan, kuinka suppea valikoima nyt tulee.

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi:
Radiohead: The Bends.
On muuttanut elämääni oikeastaan kahteen kertaan. Aika hyvin yhdeltä poplevyltä. Kuulin kappaleen High and Dry ensimmäisen kerran muistaakseni keväällä 1995 kaverini autossa Hämeenlinnassa. Luulin ensin että laulaja on U2:n Bono, ja sitten luulin, että kitaristi on U2:n The Edge. Nämä seikat tuntuvat nyt aika omituisilta. Joka tapauksessa High and Dry oli - ja on - yksi kauneimmista koskaan tehdyistä poplauluista. Se vetoaa samanaikaisesti tuhannen tonnin voimalla tunteisiin ja kuitenkin jollain kierolla tavalla myös älyyn. Älyyn vetoavuus ei tule pelkästään sanoista, jotka nekin ovat silkkaa neroutta vaan tavasta jolla Thom Yorke kappaleen esittää ja jolla koko bändi tulkitsee nuotteja ja sointuja. Äly: vaikka sen unohtaisi täydellisesti, se tulee kyllä läpi tulkinnasta. Tässä on hyvä ohje monille todisteleville ylisuorittajasoittajille. Sinun ei tarvitse osoittaa älyäsi koko ajan soittaessasi. Jos älyä on, se tulee kyllä läpi.

Tuolloin, 1995, High and Dry ja koko The Bends -levy (levyn nimikappale, Fake Plastic Trees, Planet Telex, Nice Dream, Street Spirit... koko levy, joka helvetin kappale!!) vetivät minut ulos U2-todellisuudesta, jossa olin kaulaani myöten. U2:n vaikutus oli niin vahvaa, että sen vaikutuspiiristä ei täysin pystynyt vetämään pois mikään meneillään olevaan brittipopinvaasioon kuuluvista ilmiöistä: Oasis, Blur, Pulp, Suede... nuo kaikki olivat erinomaisia bändejä, mutta se mikä niistä puuttui ja puuttuu edelleen Radioheadiin verrattuna on muut poissulkeva tunnelma. Niiden levyt eivät myöskään ole kestäneet aikaa toisin kuin kaikki Radioheadin levyt. Radioheadin levyissä on sanoma. Se sanoma on sama kaikissa levyissä. Niiden musiikkia ja lyriikoita leimaa visionäärisyys ja käsitys asioista. Biisit eivät ole vain hyviä popbiisejä vaan ne ovat osaa samaa veistosta. Veistosta ulkopuolisuudesta ja itseinhosta. Radiohead on the ultimate outsiders koko popin historiassa.

Tätä en toki tajunnut 1995. Tajusin sen puoli vuotta sitten. Silloin The Bends muutti elämäni toisen kerran. Ja myös Radioheadin ensimmäinen levy, The Bendsin edeltäjä, Pablo Honey. Kuuntelin niitä ensi kerran moneen vuoteen ja yhtäkkiä jokainen sana, jokainen rivi, jokainen kappale, tulkinta, kaikki, oli minulle aivan kristallinkirkasta tarinaa. Tämä seikka on varmasti vaikuttanut myös Korennon tekeillä olevaan kakkoslevyyn (jonka bassoja Harri ja Rake juuri purkittavat kymmenen metrin päässä minusta suljetun oven takana).

Minä käsitän, miksi Thom Yorke laulaa, miksi hän on kirjoittanut lyriikat niin kuin on kirjoittanut. Niissä on sellaista kaiken muun epäolennaiseksi tekevää poissulkevuutta, että en pysty kuvittelemaan minkään enää koskaan horjuttavan tätä asetelmaa. Ja olen tässä luonnollisesti väärässä :) Jo vuoden päästä tilanne on varmasti muuttunut.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran:
No juu. Kaikki levyni. Mutta jos pitää valita yksi johon palaan säännöllisin väliajoin, se voisi olla vaikka U2:n 1987 ilmestynyt The Joshua Tree. Se teki U2:sta yhden maailman suurimmista bändeistä. Tiedän, että tämä seikka aiheuttaa monilla juuri päinvastaisen reaktion. Minulla ei. Ajattele kuinka monta yhtyettä maailmassa on? Kymmeniä miljoonia. Ajattele kuinka moni niistä saa tilaisuuden yrittää breikkaamista suosion kapeimpaan valokeilaan? Ehkä promillen murto-osa? Ajattele, kuinka moni näistä onnistuu breikkaamisessa. Ehkä promillen murto-osa. Lehdistö aina veikkaa, että siitä ja siitä tulee vielä U2:n manttelinperijä. Sillä ja sillä on mahdollisuus breikata maailmanlaajuiseen suosioon, hillittömään following-ilmiöön. Tällä hetkellä eräs tällainen orkesteri on Lost Prophets. Siitä veikataan vaikka mitä. Voisin pistää aika paljon rahaa likoomaan sen puolesta, että Lost Prophetsista ei koskaan tule Metallican, U2:n, Queenin tai Policen kaltaista megabändiä. Megabändiys on halveksittu ilmiö. Se on minusta käsittämätöntä. Minusta on aivan ok naureskella sitä jos joku pyrkii megabändiksi, mutta kyvyt tai rohkeus eivät riitä siihen. Sen sijaan on älytöntä naureskella ja alkaa ylenkatsoa bändiä, joka onnistuu tässä tavoitteessa, joka kuitenkin on juuri tällä hetkellä satojen miljoonien kellarimuusikkojen kaukainen unelma. Onnistuu luomaan paradoksaalisen mestariteoksen, joka on samanaikaisesti yksinkertainen ja monimutkainen, itsestäänselvä, mutta mystinen; levy joka on samanaikaisesti rohkea, mutta kuitenkin summaa bändin soundin ja olemuksen.

Niin kuin The Joshua Tree. Rento, bändin soundin aukottoman itsevarmasti esille laittava mestariteos. Lisäksi myös eräänlainen teemalevy. Desert, autiomaa, jota levy kuvaa joka solullaan, ei ole pelkästään se, mitä normaalisti pidetään autiomaana. Siinä kaikuu Reaganin ja Thatcherin jälkeinen maailma, Amerikka, Eurooppa, taakse jäänyt kylmä sota, kehitysmaiden hätä, heidän autiomaansa versus se autiomaa, jossa me elämmä täällä...

En väitä, että Bono on kaikkea tätä halunnut tuolloin levyn lyriikoilla sanoa. Kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, että tekstit on tehty niin, että niissä lepää mahdollisuus lukemattomiin erilaisiin tulkintoihin. Autiomaa, mitä kaikkea se voi olla? Yritäpä joskus huviksesi kirjoittaa niin monitulkintaisia lyriikoita, joissa kuitenkin on samanaikaisesti jokin subjektiivinen ymmärrettävä ja koskettava taso. Se on taito, joka on erittäin harvalla rocklyyrikolla. Dylanilla se oli. Bonolla se parhaimmillaan on. Sanotaan mitä sanotaan. Tai on ollut. Se Bono, jonka me nyt tunnemme, Pepsimainosten rahaa ahnaasti arkkuunsa haaliva totaalisen paska pöhöbändi-U2 ei ole mitään. Se on yksi vitun irvikuva, joka hävettää minua ja jokaista kerran toisenlaista U2:ta sydämestään rakastanutta ihmistä enemmän kuin kestää ajatella.

Siksi on hyvä joskus palata ultimaattiseen erämaahan, Joshua Treen alle katsomaan kuinka auringonsäteet siilautuvat neulasten ohi, taivas tummuu, aurinko painuu One Tree Hillin taakse, tulee yö autiomaassa. Lierihatulla on merkitystä, jos sillä koskaan on merkitystä, ainakin sen pitämistä voi perustella edes jotenkin...

The city's aflood
And our love turns to rust
We're beaten and blown by the wind
Trampled in dust
I'll show you a place
High on a desert plain
Where the streets have no name

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Smashing Pumpkins: Mellon Collie and the Infinite Sadness.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon:
The Ark: We are the ark.

5. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Toni Edelmann: Korpirastas (Einari Vuorelan runoihin sävellettyjä lauluja). Täältä voit lukea aiemman postaukseni tästä levystä.

6. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi:
Levy, jota Jeff Buckley oli tekemässä kokiessaan surullisen hukkumakuolon 1997. Buckley teki vain yhden levyn jolla hän lunasti paikkansa minun ja monen muun sydämessä. Suuri tulkitsija, jota ilman ei ehkä olisi Radioheadia sellaisena kuin me Radioheadin tunnemme.

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty:
Tekisi mieli sanoa, että kaikki levyt, joita kuunnellessa juolahtaa mieleen, että nyt joku jossain toimistossa kusettaa meitä ja rankasti. Tosin tämä on vähän perustelematonta: noiden levyjen tuotolla maksetaan paljon hyviä levyjä, jotka eivät levy-yhtiön vinkkelistä myy tarpeeksi.

8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa:
David Bowie and the Spiders from Mars: Ziggy Stardust, Original soundtrack. Livetallenne Bowien viimeisestä Ziggy-keikasta.

9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Yksi levy, jota olen kuunnellut, mutta jota ei vielä ole hyllyssä (ja jonka aion hankkia kun seuraavan kerran menen Tunnelin Levyyn) on Beach Boysin Pet Sounds.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
No vedetään hatusta vaikka nämä (vaikka Loistavasta puhalluksesta en ole varma, käykö täällä): Hanhensulka, Saara, SusuPetal, Jemory, Loistava Puhallus.

Elämäni kirjat

2006-08-14T15:41:00.000+03:00

Välipäivä studiosta. Ajattelin vastata haasteeseen, jonka Tärkeimmät asiat minulle heitti. Se on tämä kirjameemi, joka on riehunut Blogistaniassa viime viikot.

1.) Kirja joka muutti elämäsi?
Ernest Thompson Setonin Kaksi Partiopoikaa. Kertoo Jan Yeomanista, hontelosta vähän yli 10-vuotiaasta kanadalaispojasta, joka lähetetään Sangerin siirtokuntaan - henkisesti ja fyysisesti - kasvamaan. Jan tutustuu samanikäiseen poikaan ja vanhaan Caleb-nimiseen mieheen, joka on elänyt nuoruudessaan intiaanien keskuudessa. Kirja kertoo mielettömällä poikakirja-latauksella ystävyydestä, unelmista, eskapismista, lapsuudesta, peloista, rohkeudesta... mistä tahansa. Olen lukenut sen ainakin 15 kertaa. Kenties jopa yli 20. Mitenkö se muutti elämääni? En osaa määritellä. Tiedän sen kuitenkin muuttaneen elämääni, koska ajattelen sitä kirjaa, sen henkilöitä, maisemia, Pohjois-Amerikan korkeina kaikuvia pyökkimetsiä lähes päivittäin.

2) Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Pienenä sitä tuli tehtyä paljon. Luin monena kesänä peräkkäin samat kirjat. Jonkinlaista pakoa se oli. Kirja on tunnelma. Hyvä kirja pystyy aiheuttamaan "tunnelman" kerrasta toiseen. En sano "saman tunnelman", koska aina kun ihminen lukee saman kirjan uudestaan, lukija on hiukan eri kuin edellisellä kerralla. Siksi tunnelmakin on hiukan eri. Tähän voisi joka tapauksessa vastata minkä tahansa nuorisokirjan Viisikoista Tom Sawyereihin, Eemeleihin tms jne.

3) Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Pentti Saarikoski: Runot.

4) Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Vaikea kysymys. Olenko niin häveliäs ja sulkeutunut, että tällaista ei ole tapahtunut? Ei ainakaan äskettäin. Tulee mieleen vain Paulo Coelhon 11 minuuttia.

5) Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä. On niitä sittemminkin monia, mutta alle 15-vuotiaana muistan lukeneeni Kalle Blomqvist -salapoliisikirjoja jonain kesänä. Tässä nimenomaisessa teoksessa ryöstetty lapsi ja hänen ryöstäjänsä kiintyvät toisiinsa niin syvästi, että lapsi rupeaa itkemään kun poliisi ampuu ryöstäjää ja koko kidnappausepisodi alkaa lähestyä loppuaan.

Turvallisuudentunne, kiintymys, halut ja koko ihmisen tunnemaailma ovat täydellisesti järjen ulottumattomissa. Inhimillisimmillään yksilö on, kun hän ymmärtää, miksi joku toinen ihminen on "rosvo", miksi joku on ajautunut ns. pahaksi ihmiseksi. Tätä asiaa Astrid Lindgren kuvaa kirjassaan viiltävän liikuttavasti. Muistan itkeneeni aivan lohduttomasti ja lukeneeni kirjan viimeiset sivut moneen kertaan silkan ihmetyksen vallassa: miksi tämä voi itkettää minua niin paljon? Se kuvaa luonnettani edelleen: en pysty fanatismiin, en pysty vihaamaan ketään tai mitään täydellisen fanaattisesti, koska jotenkin aina päädyn pohtimaan, miksi hän/se on sellainen kuin on. Samasta syystä on usein vaikea sietää fanatismia muissakaan. Yhtä työlästä on keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka yksisilmäisesti inhoaa tai ylenkatsoo vaikkapa vähäosaisia ihmisiä. Koska se on osoitus siitä, että kyseinen ihminen ei ole lukenut Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä -kirjaa, tai vielä pahempaa: on lukenut, muttei ymmärrä kirjan sanomaa.

Sanotaan mitä sanotaan, mutta lapset syntyvät täydellisinä. Heissä on täydellinen hyvä ja täydellinen paha. Jos heille ei satujen ja myöhemmin Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä -kirjan avulla opeteta empaattisuutta, empaattisuus ei heissä korostu. Tällaisia ihmisiä on maailma täynnä, voisin luetella viljalti esimerkkejä.

6) Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Hyvää kirjaa ei pysty ennakoimaan.

7) Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Tähän olisi helppo vastata Koraani tai Raamattu. Tosiasia on kuitenkin, että mitä tulee uskonsotiin, syyllinen ei ole koskaan kirja, vaan siitä tehty tulkinta. Uskonnot ovat eri ikäisiä, toisiin tekstikritiikin perinne on ehtinyt istua tiukempaan kuin toisiin. Uskontojen sisällä on myös eroja tulkinnoissa. Tämä pätee kaikkiin uskontoihin.

Kaikilla kirjoilla on paikkansa.

8) Kirja jota parhaillaan luet?
Ingmar Bergman: Yksityisiä keskusteluja. Mainio kirja, mutta muiden kiireiden vuoksi ollut kesken jo pidempään.

9) Kirja jonka aiot lukea?
Raamattu.

Lukulistalla on vino pino muitakin klassikoiksi nimettyjä kirjoja. Yksi kriisin paikka on se, kun tajuaa, etten koskaan tule lukemaan murto-osaakaan niistä kirjoista, joita haluaisin. Elämä ei riitä siihen.

10) Haasta viisi bloggaajaa.
Kaikki ovat jo tehneet tämän meemin. Olen aivan jälkijunassa :)

Hei hei kaikki

2006-08-04T14:51:00.000+03:00

Roudaamme tänään soittimemme Inkfish-studion uumeniin Vallilaan. Treenaamme studiolla viikonlopun, maanantaina alkavat Korennon toisen levyn äänitykset. Niihin ja miksauksiin kulunee kaikkiaan noin kaksi kuukautta. Tuona aikana postailut saattavat jäädä vähemmälle, joten eräänlaisena välitilinpäätöksenä kerron, mitä päässäni on juuri tänään, studion aattona, liikkunut.

***

Olen ajatellut sotaa ja maailmanloppua.

Pyysin vanhempiani tuomaan mukanaan lapsuudenkodistani siellä lojuvien nuorisokirjojen joukosta Alki Zein liikuttavan kirjan Tämä on sotaa, Petros (1981). Mikä nimi kirjalla! Tämä on sotaa. Kun katson uutisia, pelottaa, pelottaa niin helvetisti. Jos pitäisi paketoida kaikki yhteen kirjannimeen, se olisi tuo: Tämä on sotaa. Petros on kreikkalainen pikkupoika, joka on 10-vuotias toisen maailmansodan syttyessä. Suosittelen. Varsinkin aikuisille.

Jos taas pitäisi valita maailmasta yksi sitaatti, jonka olisin halunnut laukaista, se löytyy George Orwellin klassikkoromaanista 1984:

"If you want a picture of the future, imagine a boot stamping on a human face - for ever."

Vapaasti suomennettuna: ”Jos haluat kuvan tulevaisuudesta, kuvittele saapas tallaamassa ihmisen naamaa - ikuisesti.”

Melkoista nihilismiä. Ja melkoista visionäärisyyttä! 1984 näet julkaistiin vuonna 1949. Ja kun katsoo maailmalle nyt, 2006, mitä siellä näkyy? Juuri tuo, nyt aina ja ikuisesti. Homo diabolik, paha ihminen. Suoraan saatanasta.

Voin olla väärässä, mutta luulen, että kaikkein viiltävimmät visiot ihmisestä ja yhteiskunnasta tullaan luoneeksi silloin, kun ajattelija koittaa kertoa olennaisen tulevaisuudesta. Nykyhetki on liian lähellä. Sen kuvailu johtaa rönsyilevään, sinänsä usein koskettavaan lopputulokseen. Mutta muodostaakseen jonkinlaisen premissin, lähtöajatuksen, nykyisyysvisiot ovat usein liian yksityiskohtaisia ja subjektiivisia, havaintojen ja tunteiden sävyttämiä. Kun koittaa kuvailla tulevaisuutta, tulee tahtomattaankin yksinkertaistaneeksi ja kärjistäneeksi asioita.

Kaikki mitä pystymme tänään mielessämme kuvittelemaan, tapahtuu joskus huomenna.

***

Olen ajatellut komeettoja, pyrstötähtiä.

Ostin kaksi viikkoa sitten Tove Janssonin itsensä kuvittaman romaanin Muumipeikko ja pyrstötähti. Mikä vavahduttava teos. Tunnelmaltaan siinä on kaikki, mitä kirjalta kaipaan. Atomipommiajan kauhut koskettavaksi lastenkirjaksi puettuna.

***

Olen ajatellut ekokatastrofia.

Kuinka sitä voisi olla ajattelematta? Viimeistään sen kimppuun on kerran toisensa perään johtanut David Bowien 1972 julkaistu klassikkoalbumi The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Levyn avausraita Five Years kertoo maapallosta tuhon kynnyksellä:

”News had just come over, we had five years left to cry in
News guy wept and told us, earth was really dying
Cried so much his face was wet, then I knew he was not lying”

(Välihuomautus: Missä muualla olenkaan kuullut ”uutistenlukijan itkevän”? Osoitus populaarimusiikin intertekstuaalisesta luonteesta?)

Kertosäkeessä on luettuna lakoninen sävy:

”We've got five years, what a surprise"

”Meillä on viisi vuotta jäljellä. Mikä yllätys.”

Bowie viittaa ilmiselvästi ihmisen aiheuttamaan ekokatastrofiin ("earth was really dying"). Modernin ympäristöajattelun (=ihmisen toiminta tuhoaa luontoa ja ympäristöä, ihmisen pitäisi vähän katsoa, mitä tekee ja sen sellaiset ajatukset) katsotaan alkaneen Rachel Carsonin kirjasta Hiljainen kevät (Silent spring), joka julkaistiin 1962. Suomessa ensimmäiset viitteet ympäristöajattelun noususta tulivat 1960-luvun lopulla. Merkkipaalu on Teuvo Suomisen Lintujemme katoava aateli (1967), jossa kerrottiin ympäristömyrkkyjen katastrofaalisista vaikutuksista petolintuihin, esimerkiksi muuttohaukkaan, joka hävisi joka maailman kolkasta samanaikaisesti lähinnä DDT:n ansiosta.

Populaarimusiikin kuvastoon ekokatastrofi tuli tietysti hitaasti. Ja mitä tulee valtavirtapoppiin, Bowien Five Years on on ehdottomasti ollut edelläkävijä.

***

Olen ajatellut ajonopeudensäädintä.

On muuten metka peli. Sen käyttäminen tuo sanoinkuvaamatonta rauhallisuutta ajoon. Tunne "minä nyt ajan tätä vauhtia, mene ohi jos huvittaa, vittupää" alkaa leimata paitsi autolla ajamista, myös muita elämänaloja.

Studioon mennessä tuo ajatus on mitä tarpeellisin. Vituttavina aamupäivän hetkinä, kun nauhakaikulaite sanoo sopimuksensa irti ja tuottaja kuluttaa koko päivän sen korjailuun ja rentoon viheltelyyn, epätoivon, riittämättömyyden tunteen hetkinä, aina. Muista ajonopeudensäädin. Minä menen tätä vauhtia. Se kelvatkoon tai olkoon kelpaamatta.

Minä voin yrittää näytellä jotain mitä en ole, voin tehdä hokkus pokkus -temppuja meikkikynällä ja photoshopilla mieleeni ja ilmiasuuni, mutta sitä tosiseikkaa ei mikään muuta, että isoimmillani olen silloin kun olen vain minä. Sen ei tarvitse riittää mihinkään. Se on vain hyväksyttävä, (itse)ironinen hymynkare suupielessä.

***

Olen ajatellut odotuksia.

Laitan tähän pari otosta ensimmäisen levymme Tandemlennon saamasta vastaanotosta:

”Miksi näin lahjakkaat kaverit tekevät tällaista kuraa.” Ote Turun Sanomien levyarvostelusta. Ja sitten kehdataan puhua varsinaissuomalaisesta vittumaisuudesta!

Sipoon Sanomat tuli ulos kaapista ja tunnusti avoimesti ihailunsa Korentoa kohtaan vuodenvaihteen tuntumassa. Lehden valitessa 2005 TOP-listoja Tandemlento sijoittui kolmanneksi kategoriassa "Suurten tuntemattomien albumit".

Tandemlento sai kolmannen sijan radioiden musiikkitoimittajien Kuukauden levy -äänestyksessä lokakuussa 2005. "Loistavaa melodista poprockia", todettiin mm. Sun FM -radiosta. Voittajaksi kohosi Anssi Kelan Rakkaus on murhaa. Korennon taakse äänestyksessä jäivät mm. Olavi Uusivirta, Anna Eriksson ja Anne Mattila.

Mitä odotan tulevalta kakkoslevyltämme? En mitään, mikä ei olisi pohjattoman kliseistä. Ennen kaikkea odotan, että levy täyttäisi laadullisesti omat odotukseni sellaisina kuin ne ovat nyt. Levytysprosessin aikana voi sattua kaikenlaista. Tunnelma voi karata, levystä voi tulla huonompi kuin mitä niistä lähtökohdista piti. Toivon, että näin ei käy. Toisekseen odotan, että levyä myytäisiin sen verran, että saisimme jatkosopimuksen. Ettei tarvitsisi lähteä siihen rumbaan, että joutuisi etsimään uuden sopimuksen. Toisaalta, jos joutuu, niin sitten joutuu. Se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että omassa kollektiivisessa mielessämme olemme maailman paras rockyhtye, jolla on käsissään setti tulevia rockin klassikoita. Odotan myös, että saamme lisää ystäviä. Ilman ystäviä rockyhtyettä ei ole olemassa. Viimeiseksi odotan, ja tiedän, että tämä odotus täyttyy, että toisesta albumista tulee enemmän oman näköisemme kuin Tandemlennosta. Ettei olisi levyn promoamisen alkaessa sellainen olo, että mitäköhän vitun friikkiä tässä nyt ollaan kauppaamassa. Bändien profiilit kasvavat hiljalleen. Meidän profiilimme on selvinnyt meille itsellemme 95-prosenttisesti vasta ensimmäisen levyn julkaisun jälkeen. On aika saattaa tieto tuosta profiilista muidenkin korviin.

***

Mitäköhän vielä? Olen lukenut, ajatellut, soittanut, sanoittanut, koittanut pitää yllä hyvää fiilistä bändin sisällä. Olen tullut tehneeksi tukun biisinaihioita, jotka käsittelevät maailmanloppua ja itsensä kadottamista, tai sitä kun ei ole vielä itseään edes löytänyt. Niistä aihioista Korento on työstänyt levyllisen biisejä. Rakkaus on kaikessa läsnä, mutta tällä kertaa enimmäkseen vain pohjavirtauksena. Mukana on myös valonpilkahduksia. Tuottajamme Rake kuvaili biisintekotapaani pari päivää sitten näin: "Sinulla on kyky tehdä melankolisia lauluja duurissa. Synkkyyttä, jossa on aina seassa valoa. Pidä siitä kiinni." Sen paremmin en itse pysty kuvailemaan, mitä tuleva levy pitää sisällään. Enkä tohtisi, vaikka pystyisinkin.

Adios toviksi, virtuaaliystävät. Skitsofreenikon sanoin: En tiedä, onko teitä oikeasti olemassa, mutta teidän kanssanne on mukava rupatella.

Sumuisen ylängön idiootti

2006-08-02T17:18:00.000+03:00

Nousen vihan ylängölle. Lyön nyrkin seinään. Lyön toisen kerran. Kipua ei tunnu.

Näen kaiken selvästi. Saatana, sinä.

Yritän mennä sohvalle nukkumaan. Palaan vielä ja yritän todistaa, että olin oikeassa, että vihalleni on olemassa täysin järjellinen perustelu.

Mutta niin kuin unessa, perusteluja ei ole. Puran asiaa mielessäni. Jäljelle ei jää mitään. Dalin kellot tikittävät.

Laskeudun ylängöltä askelittain. Lopulta näen meren. Kipu tulee. Alan odottaa, että se kuluisi pois.

Juntit hurraa

2006-08-01T15:29:00.000+03:00

Tällä kertaa vähän linkkeilyä. Ehkä sinulla jo onkin valmiiksi joitain epäilyksiä Idols- ja Popstars-tyylisten formaattipoptähtikisojen olemuksista. Jos, niin hyvä. Lisätään kuitenkin vähän vettä myllyyn. Veden lisääjänä CMX-yhtyeen A.W.Yrjänä, joka Uusimaa-lehden kolumnissaan kertoo karun, päivitetyn totuuden vanhasta taidebisneksen tekijöiden totuudesta: "kansan makua ei voi aliarvioida". Ne pitävät kansaa juntteina ja kansa vain hurraa. Voi vittu tätä maailman menoa.

Linnunlaulua etsimässä

2006-08-01T13:23:00.000+03:00

Katsoin aamulla bussin ikkunasta Linnunlaulun huviloita kimmeltelevän Töölönlahden äärellä. Katsoin niitä pitkästä aikaa sillä tavalla kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa. Lahden maalauksellisen kimmellyksen, taittuvan kesän. Sen tunteen olin menettänyt vuosiksi; tarkalleen ottaen sillä hetkellä kun muutin pääkaupunkiseudulle 2002 tammikuussa. Sitä ennen Helsinki ja Linnunlaulun huvilat olivat jotain maagista. Eri maailma, uusi aamu, kevät, mitä kaikkea.

Katsoin Töölönlahtea. Huvilat, niiden äärellä männikkö nousee ja kuvittelin näkeväni rantakallioita. Maisemaa, jollaisessa Tove Jansson kenties keksi Muuminsa. Ei siellä tietenkään ole sellaisia kallioita, ja tiedän hyvin, että Muumit keksittiin jossain varsin muualla. Mutta mielikuvitus teki siihen uneliaaseen bussinikkunaan tuollaisen näyn.

Silloin tunsin sen taas. Valtavan halun vangita koko maailma yhteen taideteokseen. Laulu, joka kokoaisi kaikki vedet, rannat, kalliot ja metsät samaan pakettiin. Jokainen ihminen pysähtyisi lyhyeksi hetkeksi.

Muuten en olisi mitään.

Vaikka tiedän, että mitä enemmän sitä haluan, sitä enemmän unohdan sanoa kuinka paljon rakastan sinua. En kosketa sinua. Voisi kai sanoa, että unohdan rakastaa sinua. Anteeksi. En tiedä mikä minun on.

Melankolia

2006-07-26T09:14:00.000+03:00

Katu

niin kuin näen sen
täältä holarktiasta

Tiedän
mitä kaikkea
en ainakaan ole

Minun puoleni
on melankolia
ja tulee aina olemaan

Karkiton korento

2006-07-25T12:23:00.000+03:00

Tästä ei tule blogimaailman bestselleriä. Sellainen olisi, jos tunnustaisin huumeongelman. Tunnustan vain karkkiongelman.

Olen ollut kolme viikkoa ja kolme päivää karkkilakossa. Ajattelen karkkia koko ajan. Eilen kävin rautakaupassa ostamassa ison poranterän erästä remontintapaista tointa varten. Rautakauppa on perinteisesti paikka, jossa karkilla on iso rooli. On mahtavaa kierrellä hyllyjen välissä, kun tietää, että kassalta voi heittää ostosten päälle vielä yhden Ässämix-pussin, jonka voi sitten kaataa päällensä, heittäytyä siihen uimaan, upottaa kätensä kainaloa myöten ihanaan Ässämix-materiaan...

Eilen en voinut niin tehdä. Hetken tuntui, että elämässä ei ole lähes mitään järkeä.

Kaupan hyllyjen välissä perustelen yhtenään itselleni, miksi ei ole viisasta sortua edes yhteen karkkipötköön.

Viimeksi yritin karkkilakkoa kaksi ja puoli vuotta sitten. Tuolloin olin karkitta viisi päivää, jonka jälkeen retkahdin ja se oli menoa taas.

Tämä pätkä, kolme viikkoa ja kolme päivää, on pisin jakso elämässäni ilman karkkia sitten osapuilleen kymmenen ikävuoden. Olen siitä aika ylpeä. Hampaat säästyvät, sokeritasapaino ei heilu, mikä vähentää mielialanheilahduksia. Tärkeintä on kuitenkin rahan säästyminen. Vaikken ole edes mitenkään erityisesti yrittänyt panna asiaa merkille, olen huomannut, että pienet, muutaman euron, pankkikorttiostot ovat jääneet lähes kokonaan pois.

Sen sijaan olen ostanut levyjä tavallista enemmän. Rolling Stonesin Exile on Main Street (Joka on kahden kuuntelun jälkeen juuri niin kuuntelukelvoton levy kuin muistinkin. Olen sen nimittäin kerran kirjastosta lainannut. Exilen merkitys on käsitepuolella, uranuurtajana tms, ei niinkään siinä, että se sisältäisi hienoja rocklauluja. Niistä parhaat löytyvät mielestäni muilta Rollari-levyiltä.), Princen kokeelliselta kalskahtava funkeepos Around the World in a Day, Lou Reedin Transformer... Rahalla, joka jää tuhlaamatta karkkiin, on mahtava paikata populaarikulttuurisivistystä vähän kerrassaan. Entinen taivaani oli videovuokraamo Makuunin karkkiosasto. Nyt se on Tunnelin levy. Addiktista toiseen, myönnetään. Mutta parempi näin.

Luomulihaa

2006-07-14T10:07:00.000+03:00

Basistimme Harri lähetti aamusella oheisen kuvan. Kannattaa olla varovainen, jos sattuu soittamaan passoa.

Sirkus pyöriköön, keinoista viis

2006-07-13T12:58:00.000+03:00

Blogger kommentoi edellistä postaustani ytimekkäästi:

"kyllä se reilu peli nyt on kuitenkin se miltä sen pitää aina näyttää"

Niinhän sen pitää. Illuusion pitää säilyä, ettei yleisö pakene. Sen tietävät myös, ja varsinkin, urheilubisneksen pyörittäjät.

2002 keväällä Ranskan avoimessa tennisturnauksessa huhuttiin kahden pelaajan doping-kärystä. A-näytteet olivat huhujen mukaan positiivisia. Samalla jotkut pelaajat vetäytyivät turnauksesta epämääräisiin loukkaantumisiin vedoten.

Sitten... koko homma vain kuihtui. Asiasta ei puhuttu enää mitään. Ketkä nuo kaksi pelaajaa olivat? Mitä heidän b-näytteistään löytyi? Ei voi tietää. Osasyynä on myös median munattomuus: tennis halutaan nähdä puhtaana saarekkeena.

Ja niin haluaisin minäkin, mutta kun ei vaan voi. Ei voi mennä siihen itsensäpettämiseen mukaan. On tehtävä itselleen selväksi tosiasia: jos on jaossa rahaa ja mainetta, aina löytyy niitä, jotka päätyvät käyttämään kiellettyjäkin keinoja niiden tavoittelemiseksi. "Cheatereita" (=huijareita) on muissakin eläimissä kuin ihmisissä. Kyse on evoluution lainalaisuudesta: jos huijaaminen kannattaa, ja riski jäädä kiinni on pieni, tietyt yksilöt päätyvät sitä harjoittamaan.

Ja jos joku käyttää kiellettyjä aineita oikein mahdollisimman tehokkaasti, hän saa siitä niin suuren edun, että muidenkin on pakko käyttää, mikäli haluavat sinnitellä pidempään lajinsa maailman ehdottomassa terävimmässä kärjessä.

Tämän ketjun kun myöntää itselleen, voi taas jatkaa itse lajin seuraamista. Minä esimerkiksi tykkään kaikesta huolimatta tenniksestä valtavan paljon. En siis mussuta tässä minkäänlaisena vastarannan kiiskenä.

WADA on varsinkin takavuosina useaan otteeseen vaatinut tennikseen tiukempaa testausjärjestelmää. Pieniä kehitysaskeleita tapahtuu, mutta vain pieniä. Miksi vain pieniä?

Sirkuksen pyörittäjät (=ne, jotka saavat rahaa sirkuksesta) haluavat, että heidän sirkuksessaan on mahdollisimman pitkiä jättiläisiä, mahdollisimman suuria norsuja, mahdollisimman notkeita akrobaatteja. Keinoista viis. Keinoista ollaan hiljaa, jollei joku varta vasten tule kysymään ja penkomaan esille, mitä keinoja on käytetty. Ja sittenkin yritetään peitellä keinot niin tiiviisti kuin mahdollista.

Sirkuksen pyörittäjälle tärkeintä on viihde, ja sillä tehty raha. Tämän ei kai pitäisi olla kenellekään yllätys?

Ollaan apinoita kaikki

2006-07-11T17:06:00.000+03:00

Hanhensulka ja Rauno Räsänen ovat kirjoittaneet ansiokkaasti jalkapallosta blogeissaan. Jatkan aiheesta vielä tämän verran.

Italian mahtiseura Juventuksen sopupeliskandaali on saanut MM-kisojen takia vähän huomiota ainakin Suomessa. Tai vaikka palstamillejä on tullut, ei täällä silti ole varmasti sisäistetty kuinka mielettömistä asioista siinä on kyse. Megaluokan kusetusten, tuomareihin vaikuttamisten, lopputulosten sopimisen, kaiken saastan taustalla on tietysti vain ja ainoastaan Kuningas Dollari (=Liira=Euro). Johtavat tahot ovat aikansa teutaroineet infarktien partaalla, koska bisneksenä jalkapallossa on eräs ikävä puoli: oma joukkue saattaa - maailmanluokan huippumiljonäärimiehistöstä huolimatta - joskus hävitä ottelun ja se tietää huonoa bisnekselle.

Niin kuin popmusiikissa, urheilussa on aina vain selvemmin erotettavissa erikseen toiminta ja toimintaan liittyvä bisnes. Näillä kahdella ei ole enää mitään reaalista henkistä yhteyttä keskenään.

Pelin hienous ja intohimo pelata. Niillä ei ole merkitystä. Reilun pelin käsitteen nostaminen esille nyt on tietysti jo aivan naurettavaa.

Eikä markkina-ajattelu koske vain seurojen omistajia. Se on soluttautunut jo aikoja sitten myös itse urheilijoiden keskuuteen. Missä vain on tarjolla rahaa ja mainetta, siellä siekailematta käytetään kaikki keinot niiden tavoittelemiseksi.

Mitäkö sitten?

No otetaan nyt esimerkiksi tennis. Ethän sinä nyt vain kuulu niihin sinisilmäisiin, jotka kuvittelevat, että koska tennis on herrasmiespeli ja sillä on pitkät perinteet, ATP-kiertueen huiput olisivat jotenkin puhtaampia kuin muiden "likaisempina" pidettyjen lajien huiput?

Tennis on peli, jossa on jaossa suuria summia rahaa ja kahmalokaupalla palvontaa, ihailua, mainetta. Ja se on peli, jossa tietyistä kielletyistä aineista on aivan konkreettista hyötyä (piristeet, palautumista nopeuttavat aineet kuten anaboliset steroidit ja kasvuhormoni, jne). Ja kun tämä on kaikkien asiaa seuraavien tiedossa, on varmasti pelaajia, jotka kiellettyjä aineita käyttävät. Ja kun muutamat käyttävät, jokaisen, joka haluaa menestyä, on käytettävä.

Nykytenniksen ATP-kiertue etenee sellaisella ryminällä, ja tennis on niin rankka laji, että inhimillisesti katsoen siinä ei kukaan voi menestyä viikosta toiseen ilman apuaineita.

Niin paljon kuin tenniksestä tykkään, niin paljon kuin tykkään jalkapallosta, amerikkalaisesta jalkapallosta, jääkiekosta, lukuisista lajeista, nämä lainalaisuudet on pakko tiedostaa pohjaan asti, ennen kuin fanaaminen voi jatkua. Kun sen prosessin on käynyt läpi, voi taas rauhassa paneutua itse lajin hienouksien tutkiskeluun. Sillä eiväthän ne muutu miksikään, vaikka pärjäämisessä käytetyt metodit muuttuvatkin.

Siis miksi valitan? Miksi mussutan, että markkinat määräävät, kuka tuomaroi Italian liigassa, mitä otteluiden välissä popsitaan, kuinka likaisia temppuja käytetään voiton varmistamiseksi jalkapallon MM-finaalissa? (Huhujen mukaan Materazzi nimitti loppuottelun jupakkatilanteessa Zidanen äitiä ”terroristi-huoraksi” ja toivoi, että tämän ”perhe kuolisi mahdollisimman karmealla tavalla”.)

Kyse on samasta ilmiöstä kuin vaikkapa yritysten nykytyylissä paeta täydellisesti yhteiskuntavastuutaan. Me olemme taantumassa ”muiksi eläimiksi”, joista meidät on aiemmin erottanut moraali, kyky toimia joskus oikein, vaikkei se olisikaan itselle kannattavin mahdollinen toimintamalli. Jalkapallossa se on tarkoittanut, että tuomareita ei fiksailla isolla rahalla etukäteen, pelien lopputuloksia ei fiksailla etukäteen, vaikka se olisikin taloudellisesti kannattavaa. Ja toisen äitiä ei, helvetti soikoon, haukuta terroristi-huoraksi vaikka se olisi kuinka oman edun mukaista!

Mutta moraalista ollaan jonkin yhteisen hiljaisen sopimuksen myötä luopumassa. Ja se, Ystäväiseni, se on viisaalle ihmiselle suorin menolippu Korkeasaareen omaan häkkiin muiden kädellisten seuraksi.

Vesitetty ikoni

2006-07-10T14:52:00.000+03:00

Tyttö oli kaulaansa myöten mudassa. Hän saattoi tuntea allaan jaloillaan joidenkin sukulaistensa ruumiit. Sen muistan. Vuosi oli 1985, syksyä, kun maa järisi Meksikossa. Urheilustadioneita järistys ei hajottanut, joten Meksiko pystyi järjestämään vajaan vuoden päästä jalkapallon MM-kisat. Jotenkin 1985 järistys ja 1986 kisat ovat nivoutuneet mielessäni samaan nippuun. Jollen äsken olisi tarkistanut asiaa wikipediasta, olisin voinut vannoa, että järistys sattui kisojen aikana. Eipä sattunut. Joka tapauksessa tuo yllämainitsemani tyttöparka jumitti mudassa muistaakseni useita päiviä, ennen kuin hänet saatiin pelastetuksi.

Meksikon kisat 1986 ovat ensimmäiset MM-kisat, joita seurasin tiiviisti. Joitain muistikuvia on 1982 kisoista, joissa Italia voitti maailmanmestaruuden. Ja tietysti Paolo Rossin maalikuninkuus, ennen kisoja vielä tuntemattoman hyökkääjän huikea nopeus, tapa jolla hän nöyryytti Brasialian surkeata puolustusta ja johdatti maansa sen kolmanteen mestaruuteen tekemillään kuudella maalilla. Kaikki tuo trivia on sittemmin tullut imettyä tarkoin, niin kuin jalkapallofanin kuuluukin. Aivan kuin olisin kokenut kisat silloin, kuusi-vuotiaana.

Mutta palataan vielä Meksikoon 1986. Suuren aikaeron vuoksi palloa pelattiin joka yö Suomen aikaa vielä myöhään aamuyöstä, taisi olla 3-4:n huitteilla. Tämä toi kymppivuotiaalle jännitystä elämään. Sai valvoa myöhään, oli kesäloma, kaikki päivät pelattiin futista, illaksi kotiin, yöllä peliä katsomaan. Maradonan kisat. Maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija, ilman minkäänlaista epäilystä. Häikäisevä Mestari. Brasilian suuruus Pelé on Maradonan rinnalla aivan tavallinen kuolevainen. Tapa, jolla Maradona dominoi modernia huippujalkapalloa ja vei Argentiinan maailmanmestariksi sekä seurajoukkueensa Napolin Italian Serie A:n mestariksi on jotain, mitä ei vieläkään ole kyetty ylittämään.

Lähelle on päästy. Ranskan Zinédine Zidanen (joka on juuriltaan algerialainen berberi) loistokkuudessa oli parhaina päivinä (esimerkiksi 1998 maailmanmestaruuden ja 2000 Euroopanmestaruuden aikaan ja jälleen näissä MM-kisoissa) jotain samantapaista kuin Maradonan olemuksessa. Henkistä ylivertaisuutta, kykyä pysytellä omalla tasollaan ottelusta toiseen, rivimiesten yläpuolella, olla johtaja, kaikin tavoin suvereeni pelaaja.

Eilisiltaisessa loppuottelussa Zizou kuitenkin sinetöi itse oman kuolevaisuutensa menettäessään hermonsa ja iskiessään tahallisesti päällään Italian Marco Materazzia rintaan. Materazzi toki varmasti sanoi jotain äärimmäisen loukkaavaa Zidanelle, mutta silti. Olisiko Pelé tehnyt noin? Maradona? Enpä usko. Syy ei tosin välttämättä ole siinä, että he olisivat parempia ihmisiä. Peléllä ja Maradonalla ei yksinkertaisesti olisi ollut temppuun vaadittavia fyysisiä ominaisuuksia. Päin vastoin. Pelé runnottiin tehottomaksi ties kuinka monessa MM-lopputurnausottelussa, ja 1982 kisoissa saman kohtalon koki Maradona.

Toki Maradonallakin oli oma musta hetkensä. Tai jumalaisen valon hetkensä, miten sen nyt ottaa. Pudotuspelissä Englantia vastaan 1986 Maradona teki kuuluisan käsimaalinsa, ja selitti myöhemmin, että maalista oli vastuussa jumalan käsi. Samaisessa Englanti-ottelussa mies tosin viimeisteli koko MM-historian hienoimman maalin, joka voidaan hyvin laskea kahden maalin arvoiseksi.

On vaikea kuvailla tuntemuksia sillä hetkellä, kun hidastuskuva eilen illalla näytti Zidanen tempun ensimmäisen kerran. Teko oli niin brutaali ja äärimmäinen, että se hätkähdytti: ihminen tuokin vain on, sittenkin. Zidane ajettiin ulos kentältä.

Mitä hänen mielessään on liikkunut muutamaa minuuttia ulosajon jälkeen? Yksin, pukukopin penkillä istumassa. Kolme kertaa maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi valittu jättiläinen, jolla olisi ollut tilaisuus lopettaa menestyksentäyteinen uransa tyylikkäimmällä mahdollisella tavalla MM-kisojen loppuottelussa. Vaikka hopeamitaliinkin lopettaminen olisi ollut upeata. Kirvelevintä kaikesta on, että hyvin todennäköisesti Zidane sinetöi omalla tempullaan Ranskan tappion. Henkinen yliote siirtyi Italialle, ja rangaistuspotkukilpailussa henkinen yliote on kaikki kaikessa. Italia teki maalin kaikilla yrityksillä, Ranska epäonnistui kerran.

Zidane ei tullut ottelun jälkeen kentälle edes hakemaan hopeamitaliaan. Ei hyvästelemään yleisöä, jonka joukossa oli kymmeniä tuhansia ranskalaisia. Tätä kirjoittaessani Zidane ei ole vielä puhunut medialle lainkaan ulosajonsa jälkeen. Täydellisestä jäähyväisjuhlasta tuli täydellinen yhden miehen katastrofinäytös. Berberistä tuli ohikiitäväksi hetkeksi barbaari. Niin koruttomasti loppui yksi aikakausi jalkapallossa.

Usko

2006-07-06T16:51:00.000+03:00

Kävin katsomassa Da Vinci -koodista tehdyn elokuvan. Sitähän on haukuttu paljon, niin kuin hittituotteiden johdannaisia perinteisesti kuuluukin. Ja aivan kuten osasin odottaakin, ei se nyt niin huono elokuva ollut. Vähän pitkänpuoleinen ja tavallaan jäsentymätön. Yhtä juoksemista.

Mutta hyvä niin. Minä ainakin viihdyin siinä penkissäni. Kertaakaan en katsonut kelloani tuon kolmetuntisen aikana. Jopa JFK:n aikana muinoin kurkkasin kelloani muutaman kerran vaikka se erinomainen elokuva onkin.

Da Vinci -koodin hienointa antia on tietysti mystiikka, symbolit, tarinat, uskonnon historia. Se on se, joka ihmiset väkisin kiskoo mukanaan Dan Brownin maailmaan. Tiukkapipoiset kulttuurielitistit rutisevat, että voi voi kun ei se ole oikein, että tuommoisesta roskasta innostutaan. Siinähän rutisevat. Hyvä että edes jostain innostutaan. Ja mielummin Dan Brownista kuin vaikkapa julkkis"kirjallisuudesta".

Elokuva sai ajattelemaan uskonnon miesvoittoista maailmankuvaa. Oletetaan, että Maria Magdalena olisi oikeasti ollut Jeesuksen vaimo, kuten Da Vinci -koodin hyödyntämistä myyteistä keskeisin väittää. Virallisessa historiassa Maria Magdalenasta tehtiin portto. Jos näin ei olisi tehty, vaan Maria Magdalenalla olisi kertomuksessa tasa-arvoisempi rooli, olisivatko uskonto ja kirkko toisenlaisia? Pehmeämpiä?

Toki kirkko on pehmentynyt; naiset on päästetty papeiksi. Silti kirkon historiassa on jotain niin perinteisen macchoilevaa, että se estää ainakin minua vieläkin suhtautumasta kirkkoon myönteisesti. Pitäisikö tästä ajatuksesta päästä eroon? Sitä kysyn itseltäni usein. Pitäisikö kirkkoa yrittää arvioida enemmän erillään sen sovinistisesta, sotaisasta historiasta? Uskonhan minä valtioonkin, vaikka silläkin on sovinistinen ja sotaisa historia. Vai uskonko? Mihin minä oikeastaan uskon?

Sanotaan vaikka, että uskon ihmiseen. Millainen ihminen sitten pohjimmiltaan on? Sovinistinen? Sotaisa? Eivät nuo ainakaan kauhean kaukaahaetuilta termeiltä tunnu. Miksi ihmisten maailma on ollut perinteisesti niin sovinistinen (ja on sitä vieläkin, kuten miesten ja naisten palkoissa yhä vallitsevat erot osoittavat)? Onko se vain luonnostaan, ihmisen eläimellisen puolen vuoksi, kehittynyt sellaiseksi? Vai onko siitä tehty sellainen tietoisesti? Kuulostaa oudolta. Kuka ihmisen kehityksen olisi keksinyt joskus historian alkuhämärässä kääntää kulkemaan sovinistiseen suuntaan?

Tekikö evoluutio meistä sovinisteja? Pystyykö kulttuurievoluutio kääntämään maailmaamme tasa-arvoisempaan suuntaan? Siinäpä kysymyksiä.

Kirkossa on vain jotain niin kovin houkuttelevaa, että yksi pieni osa pääni sisällä haluaa maanisesti hyväksyä sen instituutiona. Suurin osa sen sijaan ei hyväksy, vaan näen uskonkysymykset ja kirkon täysin erillisinä asioina. Minä en tarvitse kirkkoa, sen sijaan uskon tarvitsee jokainen. Ja miksipä sitä ei uskoisi armoon, pelastukseen ja suvaitsevaisuuteen irrallisina käsitteinä? Minä ainakin uskon. Siitäkin huolimatta, että kirkko on niin lahjakkaasti onnistunut sotkemaan uskonnon maineen historiansa varrella.

Sitä paitsi koko ihmiseenuskomistouhu on aika vaikeata näinä aikoina. Siksi kai uskonkysymykset nostavat sisälläni päätään. Olen siinä missä ihminen on aina ollut: epäusko ihmiseen johdattaa hakemaan lohtua jostain korkeammalta. Ja silti tiedän varsin hyvin, että tämä kaikki tapahtuu vain minun ajatuksissani. Ajatuksissani minä uskon tai olen uskomatta. Ajatuksissani minä pelastun tai olen pelastumatta. Siitä en suostu tinkimään. Kai.

Jumalten peli

2006-07-06T14:25:00.000+03:00

Olin eilen baarissa katsomassa Portugalin ja Ranskan välistä futispeliä. Tein eräitä merkintöjä. Illan kulku oli sellainen, että känniläiset valitsivat mielivaltaisesti puolensa ja alkoivat huutaa. Itse olin Ranskan puolella ja pakko myöntää, että tunteet lähtivät lentoon itselläkin. Tiedä millaiseen sadatteluun sitä olisi yltynyt, jos Portugali olisi kyennyt tasoittamaan. Eipä kyennyt. Ranska voitti yksi nolla rankkarilla.

Kaikki yhteydet tosielämään ovat sataprosenttisia. Yhtään kirosanaa ei ole lisätty. Muutama on poistettu, jotta tekstistä tuli juoksevampaa. Suomi on kaunis kieli.

***

- Haista Figo vittu! (Portugalin kapteenille Luis Figolle, jota kannetaan paareilla pois kentältä ilmeisen valeloukkaantumisen jälkeen).

***

- Koita nyt päättää mihin menet, saatana! Vittu pyörii siinä kun valintatalon ovi, saatana! (arviolta 25-vuotiaalle silmälasipäiselle kaverille, joka etsii reittiä ihmismassan läpi vessan suuntaan)

***

- Vittu toi Ranska. Aina ne saa pilkun. Vittu aina.
- Vittu kaikki ranskalaiset on helvetin ylimielisiä paskoja. Siis ihan kaikki. Ja vittu aina ne saa pilkun. Vittu aina.

***

- Tietääks joku missä toi Riberi pelaa?
- Hei tietääks joku missä seurassa toi Riberi pelaa... niinku?
- Vittu eiks kukaan tiedä missä seurassa toi Riberi pelaa niinku muuten?
- Vittu ette te tiedä mitään.
- No vittu et tiedä itekään saatana!
- Se (Riberi) lensi kaksvuotiaana lasin läpi autokolarissa. Et aika hyvin on toipunu.
- Mut missä se pelaa?

Hei hei Bob

2006-07-04T16:28:00.000+03:00

Tilanteet vaihtuu. Olen murjottanut lukuisia päiviä ja kuunnellut Bob Dylania. Ostin jopa pari uutta levyä. Nyt saa riittää. Nyt saa riittää murjotus, ja tuo vitun käninä, ja besserwisseristinen kyynisyys. Ja tuo vituttava taito ja lahjakkuus. Hyvästi Bob! En kestä sinua nyt enää. Laitoin äsken stereoihin soimaan Queenin Radio Gagan niin kovalle kuin pystyin. Kuulostaa muuten helevetin hyvältä. Taidan tänään juoda muutaman oluen. Adios!

Osaamattomuusmeemi

2006-07-04T15:51:00.000+03:00

Annin kautta löysin Ihmiskunnan aloittaman meemin: viisi asiaa joita en hallitse. Alla oma listani.

En osaa

1. pelata yhtäkään niistä suosituista tietokonepeleistä, joiden nimiä usein kuulen.
2. tarkistaa minkään logiikan mukaan ennen kotoa lähtöäni, olenko unohtanut jotain tärkeää.
3. vaihtaa autosta öljyjä.
4. hillitä tunteitani kun hermostun.
5. olla hiljaa seurassa.

Masa

2006-07-03T14:57:00.000+03:00

Joidenkin hahmojen kävelyttäminen internettiin tuntuu oudolta. Masa on sellainen hahmo. Paljolti siksikin, että hän kuoli vuonna 1991, jolloin internettiä ei vielä ollut.

Masa oli minun idolini, jonka poisnukkuminen 51-vuotiaana oli elämäni suurin isku siihen mennessä (ainakin niistä iskuista, joita saatoin muistaa).

Kun minä ajattelen miestä ja poikaa, idolia ja ihailijaa, käsityöläistä ja kisälliä, suhdetta, jossa poika ei kyseenalaista mitään ihailemastaan miehestä, minä ajattelen Masaa ja itseäni.

Masan myötä syttyivät intiaanikesät. Itse rakennettu tiipii, koira sen ulkopuolella nukkumassa ja valvomassa. Kaksi partiopoikaa, jota Masa luki minulle ääneen, tuo lapsellinen ukko. Ernest Thompson Setonin kirjoissa näyttäytyvä pohjoisamerikkalainen luonto, intiaanit, siirtokunnat, rohkeudenkoetokset, toisaalta Tom Sawyer, poikakirjojen elämä. Se seikka, että pojanviikareilla on yhteys, jollaista ei ole kenelläkään muulla. Ja se yhteys haipuu hiljalleen, kun ikää tulee, kuolee kokonaan pois. Tilalle tulevat ambitiot, elämän erilaiset polut, koulutuksen luomat arvotukset. Viikarius kuolee pois, lakkaa olemasta.

Mutta Masan mielessä viikarius ei ollut kuollut. Liekö se johtunut siitä, että hän oli jo kertaalleen kuollut pikkulapsena. Sydän pysähtyi. Se saatiin uudelleen käynnistettyä, mutta ehkä liian myöhään. Happi ei virrannut aivoihin. Pysyviä vammoja saattoi aiheutua. Siitäkö siemen syrjäytyneisyydelle, epäsosiaalisuudelle, pikkurikollisuudelle? Kioskimurtojen aiheuttamat linnakäväisyt, elämän kohokohdat, vankiloiden väliset jalkapallo-ottelut, jotka Masa sai korvissani kuulostamaan jotenkin perin hohdokkaalta. Useita repaleisia liittoja, muutamia lapsia... Masa oli sitä paitsi käynyt Suomen jokaisessa kunnassa, milloin resuamassa, milloin itse tekemiään kuparitauluja kaupitellen.

Kuljemme Masan kanssa perätysten. Saksanpaimenkoira Jeri tekee omia kiemuroitaan. Uskollinen kuin mikä. Meillä on kaksi suunnitelmaa: laitamme puroon pikkuruisen puisen myllyn, puulistoista rakennellun. Ja sitten menemme suurten peltoaukeitten keskelle laakealle kivelle, ja olemme siellä yötä. Kenties näemme pimeydessä hiien karjan hahmoja, kuulemme niiden ääniä. Nähdä läheltä hirviä, se olisi täydellistä.

Männikköinen, kuusikkoinen sekalainen kangasmetsä. Polku. Aurinko paistaa kuusikon läpi, kuuma tuntuu selässä. Minä en ole mikään pikkupoika enää. Selvästi yli kymmenen jo. Se ja se tyttö olisi kyllä kaupungissa, ja siellä olisivat jalkapallopelit, mutta veri vetää Masan luokse. Turinoimaan, kessun savua haistelemaan, kameraa ja koiraa ulkoiluttamaan ja ulos, taivasalle nukkumaan.

Pysähdymme purolle. Korento suhahtaa ohitsemme. Purokorento, valtavan kokoinen, yli kymmensenttinen, mustakeltainen. Tässä purossa kahlaamme, tämä on unelmissani riittävän leveä uimiseen. Jos se olisi oikeasti, en tarvitsisi juuri muita paikkoja. Laittaisi puroon padon, tulisi lampi. Tiipii töyräälle ja tulet. Siloittelisi mutaan eläinten jälkiä metsästävän albumin. Muuta en tarvitsisi.

Mutta puro on pieni. Siinä ei voi uida. Myllyn siihen voi laittaa. Ja Masa laittaa. Ja tekee tulet ilman tikkuja tai sytkäriä, jousella ja puunkappaleella, niin kuin Kahdessa partiopojassa opetetaan. Tuo viisikymppinen pikkupoika, Pylkkäsen Konsta, joka lukee paljon ja joka sijoittaa imemänsä tiedon omaan, sieltä täältä vähän vaillinaiseen maailmankuvaansa. Tietää, että hiili on C vaikka ei tiedä, mitä tarkoittaa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä, ei ole koskaan kuullutkaan. Hiili on C. Irtonaista tietoa.

On ilta. Pimenee aika tuntuvaa vauhtia jo, elokuun lopussa. Metsän läpi erottuu avaraa maisemaa. Pelto.

Yö. Makaan kivellä makuupussissa. Katselen tähtitaivasta, ja tunnen koti-ikävää. Jään pohtimaan tätä seikkaa. Koti-ikävä. Pyörryttävä tunne. Universumi, linnunrata. Nuo ovat kaikki aurinkoja. Kaikki. Lehtokerttu laulaa metsässä. Kuu. Keltainen, valtava. Iso tuolla alhaalla metsänrajassa. Masa kuorsaa. Jerin pää nousee ajoittain ylös. Se havahtuu, mutta ei ihmettele. Ei sen enempää kuin muulloinkaan. Koirat eivät ihmettele. Isäntä on täällä, siis minäkin. Ja tuo viisimetrinen huojuva teinipoika, joka viettää meidän kanssamme kesäpäivän sieltä, toisen täältä. Tulee bussilla, lähtee taas, rapsuttaa minua, kuuntelee isäntää. Ei ymmärrä syvempiä hänkään. Heittää minulle keppiä. Ja minä tunnen hänet päivä päivältä paremmin.

Hirvet eivät tule. On täysin tyyntä, eivät ne meitä ainakaan haistamaan pysty. En edes tule ajatelleeksi, mitä tapahtuisi jos hirvet tulisivat. Meillähän on koira mukanamme! Kai Jeri nostaisi metelin. Mutta hirvet eivät tule. Vaivun lopulta uneen.

Kuluu vuosi. Kaupunki pitää tiukemmin otteessaan. Se ja se tyttö, jalkapallotreenit, vähän enemmän kuin viime kesänä.

Tulen kotiin eräistä treeneistä. Äiti on vastassa ovella. Näen sen naamasta, että jotain on tapahtunut. ”Masa on ny kuollu”, äiti sanoo. Muistan sen selvästi. Muistan kuinka istun eteisen tuolilla ja itken ääneen, ehkä viimeistä kertaa eläessäni. Muistan oman hikisen, kyynelehtivän naamani, jota vilkaisen peilistä.

Silloin tällöin jouluna käyn Masan haudalla. Olin kuitenkin niin nuori, etten kunnolla oppinut häntä tuntemaan. Muistikuvat ovat hataria, niitä on vähän. Joitain valokuvia. Masa paidattomana pesemässä astioita, fairypullo ja kaksi pesuvatia kätensä ulottuvilla puisella laholla puutarhapöydällä. Katse jonnekin yläviistoon. Masa nauraa. Minä katson kuvaa. Tunnen nokkoset, näen punamultaisen mökin ja pihamökin, joita ei enää ole, tunnen Jerin turkin. Ja kuulen Masan äänen nytkin kun laitan silmät kiinni. Kuulen sen selvästi. Kuva vie minua loputtomiin, niin kauan kuin haluan, aina kun katson sitä.

Kaksi minää

2006-07-03T12:20:00.000+03:00

Etsiessäni pienintä yhteistä nimittäjää tulin ajatelleeksi tuota Ill:n Rumilus ja korento -postaukseeni laittamaa kommenttia, ja siitä versonneita mietteitä.

Ihmisen perusominaisuuksiinhan kuuluu se, että kun hän löytää pienen murusen itsestään, hän ajattelee, että se on hänelle uniikkia. Ja sitten kun hän avautuu asiasta ystävälleen, ystävä keskeyttää hänet huudahtamalla "Joo, mä tiedän, musta tuntuu ihan samalta! Eilenkin ku mä olin siel Kaisun luona ni mulla..." Ja hän, joka on sen murusen itsestään löytänyt, ajattelee, että mitä toi läsipää nyt käy vaahtoamaan, se oli mun löytöni! Mä olisin itse halunnut siitä kertoa! Tämä on kaveruuden kultaisia ohjeita: Älä saatana koko ajan hoe, että joo mä tiedän mä tiedän, kuule mä vasta tiedänkin. Tarkemmin ajateltuna se on ihmisyyden tärkeimpiä ohjeita. Oikeastaan muita ohjeita ei edes tarvita.

No joka tapauksessa.

Minua on kaksi. Tämä on tämänkertainen muruseni. Minua on kaksi aivan kaikessa. Joskus luonto on lääkettä. Joskus se on myrkkyä. Joskus en kestä laineiden liplatusta ja puissa suhisevaa tuulta. On pakko päästä sykkeeseen. Siihen asioiden tuntumaan, jossa näkee ja kuulee jos jotain tapahtuu. Voi kulkea kaupungin halki niin, että kadun häly ja liikenne luovat kehykset olemiselle. Suurkaupungin anonymiteetti. Kaikki se. Ja kun siitä hetken on nauttinut, kun on käynyt tarkistamassa Lostarissa, että siellä ne samat wallut ja ellenit edelleen pyörivät, se alkaa ahdistaa, tuntua ontolta. Kun sen jälkeen pääsee katselemaan keittiön ikkunan muodostamaa vihreätä taulua (tai valkoista talvella), mikään ei tunnu paremmalta.

Valitettavasti minua on kaksi myös mitä tulee mielialaan. Toisena hetkenä olen duracel-pupu, sähköjänis, tai ADHD kuten Korennon rumpali Kannu minua kutsuu, ja jo kolmen minuutin kuluttua koko elämän mielekkyys on tiessään. En tiedä, missä suhteessa tämä on hiilihydraattitaseisiin. Tuottajamme Rake on jo pitkään noudattanut Atkinsin ruokavaliota (ei hiilihydraatteja, perunaa, leipää, sokeria, karkkeja, perunalastuja jne) ja sanoo sen pienentäneen mielialanheilahduksiaan tuntuvasti. Koska hiilihydraattipiikit ja toisaalta hiilihydraatin vieroitusoireet laittavat tunteet sekaisin (tämä on faktaa, ei mitään mutuhölinää), on viisainta olla syömättä hiilihydraatteja ollenkaan. Jotkut jopa sanovat, että ihmisen siirtyminen metsästäjä-keräilijästä viljelijäksi olisi muinoin johtunut viljan aiheuttaman riippuvuuden syntymisestä. Kiehtova teoria, johon uskon toisina päivinä.

Ehkä pitäisi kokeilla sitä Atkinsia? Mielialan heilumista on joskus vaikea sietää. Toisaalta sen ansiosta pystyy valtaviin henkisiin ponnistuksiin (siis itselle valtaviin). Toisaalta sen vuoksi menee kokonaisia päiviä pilalle. Tai ainakin iltapäiviä. Aamut ovat eri juttu. Aamulla on hyvä olla.

Minua on kaksi myös jokaisessa muussa suhteessa. Muun muassa tuo blogini profiiliteksti, joka on sitaatti Korennon Kuka minä olen? -nimisestä kappaleesta viittaa tähän ilmiöön. Joskus kun veri kohisee, kaipaan esiintymistä niin, että kipeää tekee. Joskus häpeän itseäni niin, että haluaisin vaan hautautua ullakolle kahdeksankymmentäluvun alun pölyisten kellastuneiden hesarien ja purun keskelle.

Vaan mitäpä tästä numeroa tekemään. En usko olevani uniikki tässä(kään) suhteessa. Koska tunne on niin vahva ja koska se tulee mieleeni niin usein, luulen, että moni muu kokee täsmälleen samoin. Ehkä jopa kaikki? Tai sitten ei. Eivät ainakaan yhtä vahvasti kuin minä!

Päivittyvät unet

2006-06-30T15:54:00.001+03:00

En usko enneuniin. Juuri nyt en usko mihinkään uniin, koska en ole juuri nukkunut viikoon. Viime yö, klo 3.30: Mies soitti pianoa. Lopen uupuneena. Hiljaisuus jota pelkään. Täytän sen äänellä, en uskalla lopettaa soittamista, ja mennä nukkumaan. Lopulta menen. Seiniä pitkin. En uskalla katsoa ovien taakse, sängyn alle, verhon taakse, koska silloin tunnustaisin, että siellä oikeasti voi olla jotain. Eikä siellä oikeasti voi. Eihän?

Mutta sitten nukahdin.

Bändimmehän on vaihtanut vastikään kitaristia. Ilkka lähti, tilalle tuli Vilkka. Viime yönä myös alitajuntani oli viimein päivittänyt tämän miehistönvaihdoksen. Tähän asti bändiunissa vieressäni on yhä vain sitkeästi seissyt Ilkka vaikka hän lähti bändistä jo kuukausia sitten. Viime yönä kun katsahdin viereeni lavalla, siinä seisoi Vilkka.

Tämä ei ehkä tunnu sinusta merkittävältä, mutta minulle tuon asian ajatteleminen aamulla toi runsaasti huvia. Jollain lailla asia, tuo vaihdos, on nyt sinetöity.

En uskonut enneuniin ennenkään, nyt vielä vähemmän. Miten unet voisivat kertoa enteitä, kun niiden päivittyminen ylitajunnan todellisuuteenkin vie näemmä useampia kuukausia?

Ajattelulakko

2006-06-29T12:47:00.000+03:00

Aion lopettaa ajattelun. Mitä enemmän mietin ja ajattelen asioita, sitä varmemmin tulen siihen loppupäätelmään, että epävarmuus, esiintymisjännitys, ihmisten kohtaamisen jännittäminen johtuvat epäonnistumisen pelosta. (En ole tätä asiaa tietenkään keksinyt, mutta nyt se on jotenkin kristallisoitunut). Epäonnistumisen pelon syynä puolestaan on se, että ajattelee liikaa. Kun on harjoitellut esimerkiksi musiikkiesitystään varten riittävästi, sen ajattelu kannattaisi lopettaa hyvissä ajoin ennen itse esitystä. Ihan oikeasti, lopettaa. Ja pitää se päätös myös viisi sekuntia ennen keikkaa lavan takana.

Pitäisi aina yrittää tehdä niin, että on ikään kuin itseään askelen edellä. Siinä vaiheessa kun "ajatus" uhkaa putkahtaa pintaan, siirtää sen tylysti syrjään: ”Olen pahoillani ajatus, mutta minä olen jo riittävän valmistautunut esiintymiseeni, minä en enää tarvitse sinua ja sinun epävarmuutta luovaa ilmapiiriäsi. Mene pois. Häviä, ajatus.”

Ja jotta runollisuus saavuttaa lakipisteensä, laitan tähän loppuun vielä sitaatin Beverly Hills Kyttä 2 -elokuvasta (joka vilisee ajattoman nerokkaita one-linereita muutenkin). Eräässä kohtauksessa Eddie Murphyn esittämä etsivä Axel Foley on tunaroinut pahemman kerran, koska on yrittänyt liikaa. Axelin pahantuulinen pomo Todd äsähtää Axelille: ”Don't think, Axl! It makes my dick itch!"

Pösilön elämää

2006-06-29T10:59:00.000+03:00

Yritin ostaa akustista kitaraa. Suoritin ripeästi kaikki perusvirheet, joita ostaja voi tehdä.

Ensin laadin ylioptimistisen hintahaitarin: 1000-2000 euroa. Pitäisi riittää. Paljonhan se on, mutta työkalujen on oltava kunnolliset.

Hintahaitarini osoittautui torsoksi heti onnettoman kujanjuoksuni alkumetreillä. Haaveissani oli Gibsonin jumbo, klassinen isokoppainen aivan mahtavasoundinen kitara. Semmoinen löytyi Kruununhaan Kitarapaja-putiikista. Rikkinäinen, käytetty kitara. Kaula oli joskus irronnut kopasta, mutta kuulemma edelleen selvästi näkyvät halkeamat "eivät vaikuta soundiin mitään". Hinta 3300 euroa. Vaihdoin kauppaa.

Seuraava amatöörimäisen shoppailijan perusvirhe on fokusoinnin karkaaminen, johon syyllistyin Kaisaniemen Musiikki-Fazerissa. Ihan vain vilkaisin sähkökitaroita alakerrassa (akustiset ovat yläkerrassa), ja muutaman minuutin kuluttua löysin itseni keskeltä kiihkeätä salasessiota erään Gretsch-kaunottaren kanssa. Hopeisen kimaltava jumalainen luomus. Rakastuin hetken huumassa niin, että akustisiin keskittyminen ei enää kiinnostanut. Menin kuitenkin yläkertaan.

Gibsonin jumboja ei ollut, mutta yhtä Yamahaa päädyin näpräämään. Ihan ok. Soundi tosin ei mitään verrattuna siihen rikkinäiseen Gibsoniin. Ja Gretsch siinteli mielessä. En ole ostamassa sähkökitaraa!, tolkutin itselleni. Ei auttanut. Heitettyäni muutamat pakolliset ammattiläpät myyjän kanssa hiivin takaisin alakerran jumalattaren luokse. Hiki pyrki otsalle. Minun oli pakko poistua kaupasta. Päätösten tekeminen rakastumisen huumassa on pullopersepaviaanien hommaa. Sen tiedän kokemuksesta.

Taivaltaessani kohti Kampin linja-autoasemaa olin pahaa-aavistamaton kuvitellessani, että fokusointini ei enää voisi pahemmin olla pielessä. Seurasi tapahtumaketju, joka kesti kokonaisuudessaan 55 sekuntia. Se meni näin:

Huomasin, että bussini lähtöön on 5 minuuttia. Mitä tehdä? Anttilaan. Sekavia ajatuksia neonvaloissa: ”...kas, mp3-soitin, sellaistahan olen pitkään suunnitellut... ei kai sitä tässä kiireessä kannata... mutta jos juoksen sitten bussille...” Kassalle. Rahat tiskiin. Myyjän kanssa haplattelua, takuut, joo joo, yhteensopivuus, joo joo. Juoksuksi. Hikinen lysähdys bussin perälle. Nopea vilkaisu mp3-soittimen ohjeistoon: järjestelmävaatimukset, PC-yhteensopiva... Ei saatana. Ei toimi macin kanssa.

Sekoilu ei jäänyt tähän. Erään ikärajoitteisen tuttavani polkupyörän apupyörät kaipasivat oikomista. Pyöräkorjaamoon. Oikominen. Löyhämielistä lepertelyä myyjän kanssa. Ostopäätös: kaksi polkupyörää, kun niin saa halvemmalla.

Mikä jumalauta minua oikein vaivaa? Tarvitsen akustisen kitaran. Rahaa on vähän. Köyhän ei kannata ostaa halpaa. Miten toimin? Sekoilen kitarakaupassa sähkökitaroiden kanssa. Rakastun varomattomuuttani yhteen heistä. Sen jälkeen ostan mp3-soittimen, jota en voi käyttää ja vielä idioottitaikajuoman vaikutuksen viimeisillä rippeillä rynnin pyöräkauppaan ostamaan kaksi polkupyörää.

Elämä on ihanaa, kun ”lennät siivin valkein niin kuin joutsen”, voimalinjoihin. Elämänhallintani on kunnossa. Älä huolehdi äiti.

Freddy Kruegerin loputon manikyyri

2006-06-26T12:50:00.001+03:00

Joskus pelottaa yksinolo. Eilen illalla kun tulin myöhään kotiin juhannuksen vietosta, sattui sellainen hetki. Piti pysähtyä siihen kynnykselle tutkailemaan ja funtsimaan, että mitä jos Freddy Krueger odottaakin minua olohuoneen sohvalla. Koetin hillitä pelkojani: jospa siellä odottaisikin ex-pituushyppääjä Heli Kruger?

Ei odottanut kumpikaan, mutta pelko sekoittui hetkeksi näihin ajatuksiin ja lakkasi loistamasta kirkkaana.

Pian se taas palasi. Menin suihkuun, jossa vetäisin kunnon annoksen sampoota silmääni. Ei auttanut, vaikka vastikään olin naureskellut kaverilleni, jolle oli käynyt täsmälleen samalla tavalla: oli pitänyt yksinäisessä pelkotilassaan hiuksia pestessään niin tiukasti kylppärin ovea silmällä. Norman Batesia ei kuitenkaan näkynyt. Kuituvalot halkoivat vesihöyryä, näyttämö oli valmis, mutta kummitukset eivät ilmaantuneet.

Yön hiljaisina tunteina pelko kasvoi kiihtyvällä vauhdilla kuin murrosikäinen lapsi. Puoli viideltä aamulla löysin itseni edelleen hereillä, olohuoneesta pianoa soittamasta. Tein kertosäettä Kesäsade-nimiseen kappaleeseen. Minua alkoi itkettää. En tiedä. Olin kai niin väsynyt. Väsynyt juhannukseen, väsynyt matkustamiseen, ja ennen kaikkea väsynyt pelkäämään yksin.

Väsynyt siihen, kuinka vaikeata on nukahtaa yksin.

Mitä sitä silloin pelkää? Ei kai se nyt oikeasti ole Freddy Krueger, jota siinä uumoilisi verhon takaa näyttäytyväksi, vaikka toki yön pelot ovat absurdeja. Suosittu vastaus on, että sitä pelkää itseään. Jotenkin se tuntuu vähän haaplapaaplalta. Itseään. "Moro, mä oon Juha ja mä pelkään itseäni." Ei vittu, en pelkää! Minä tunnen itseni, tiedän, että minussa ei ole mitään pelättävää. Vai tunnenko? Kun tabut nostavat päätään, Kristus-Perkele alkaa puhua, uskallanko vain olla?

Kysymykseen törmäsin myös kahlaillessani läpi Ingmar Bergmanin Yksityisiä keskusteluja. Siinäpä oiva kirja. Matkaopas kaikille niille, jotka ovat matkalla itseensä ja ovat kiinnostuneita avioliiton vaikeudesta, uskollisuudesta, petollisuudesta. Siis lähes kaikille. Pelottavan oiva kirja.

Tässä on pienen sivupolun paikka. Bergmanista minun on pitänyt ennenkin puhua. Minulla on ollut paljon idoleita matkan varrella, mutta päät ovat pudonneet yksi toisensa perään. Vain Bergmanin suuri kulmikas pää on pitänyt pintansa. Jumaloin tuota miestä. En voi sille mitään. Tiedän, että hän on yksi vitun törkymöykky. Kaikki se karmeus. Liv Ulman, yms. yms. Kohtauksia eräästä avioliitosta. Kohtauksia, kohtauksia, valtaisia egomaanisia kohtauksia, joiden seurauksena kärsivät niin vaimot kuin lapsetkin, taiteen nimissä. Mitäpä taitelija ei olisi valmis tekemään? Mies, jolla ei ole elämää, vain ainoastaan taide. Elämä uhrataan taiteen nimissä. Mitä elämää sellainen on?

Silti hän on minun idolini. Ainoa, joka maailmankaikkeudessani vielä on jäljellä. Ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus on tappaa idolinsa. Odotan päivää, jolloin olen valmis hankkiutumaan eroon tuosta messiaanisesta ruotsalaisesta. Vielä se päivä ei ole näkyvissä, ei edes etäällä, missä horisontti kääntyy violetiksi uduksi, ja kuumailmapallot kuljettavat minun kaltaisiani pakoon.

Mutta takaisin pelkojen pariin. Ystäväni T oli yksin vaeltamassa Ruotsin Lapissa. (Siitä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen postauksen, mutta jätän sen tekemättä. Jätän sen T:n tehtäväksi siltä varalta, että hän vielä avaa blogin. Ehkä hän on jo avannutkin, mistäpä sen tietäisin.)

T sanoi, että aluksi se oli mahtavaa. Yksinäisyys. Oma jukebox, oman pään sisällä. Ei muuta. Tuli vetäistyä kännitkin jonkun tunturijärven rantakanervikossa. Peppuroitua siellä, maaäidin silitellessä lapsensa ohimoita hellästi. Hellästi nukkui T.

Kunnes yhtäkkiä. Retki piti keskeyttää paria päivää suunniteltua aiemmin, koska T:tä alkoi pelottaa niin paljon. Mitä hän siellä pelkäsi? Hän ei osannut vastata. Jotain. Toki erämaa on oikeastikin vaarallinen väärinkäytettynä. Tulitikut märkinä, kompassi rikki, teittömillä nummilla. Sinne kuolee. Tämä ajatus on oleellinen. Suurin ero verrattuna minun viiltävään realismiini. Siihen, jossa Freddy Krueger ottaa itselleen manikyyriä minun olohuoneessani, verhojen takana tai pianotuolilla.

Mutta tuon todellisen pelon lisäksi tuntureilla asusti toinenkin pelko, jota T ei osannut oikeastaan kuvailla. Luulen, että se on sama pelko, joka eilen oli olohuoneessani. Mitä me pelkäämme? Miksi me pelkäämme? Miksi.

Pörpöttäjien aatelia

2006-06-08T14:12:00.000+03:00

Valittujen Palojen puhelinmyyjä soitti. Sumutusta tuli kuin spraypullosta, mutta pysyin tiukkana. Muutamat asiat toistuvat tuon lehden kaupittelijoiden puheluissa tavalla, joka saa paatuneimmankin kiemurtelemaan.

Ensinnäkin aina minua puhutellaan kuin entistä tilaajaa. (”Olet ilmeisesti joskus menneisyydessä ollut Valittujen Palojen tilaaja?”, ”En ole.”, ”Jaa, no meillä täällä rekisterissä on semmoinen tieto...”) Eikö tuo ole aika helvetin röyhkeätä? Siis järjestelmällisesti tunkeudutaan ihmisen yksityisyyteen sillä verukkeella, että olen jossain entisten tilaajien listalla, jota vain ikään kuin päivittäen soitellaan läpi. Se on valehtelua, ja valehtelun ei kuuluisi olla lehtikaupustelijoiden vakituinen strategia.

Seikka, joka lähinnä huvittaa, on murteen puhuminen lehdenmyynnin vauhdittamiseksi. Olen aivan varma, että puhelinmyynnissä oikein kehotetaan murteen puhumiseen, koska se ilmeisesti luo jonkun gurun laatimassa keinotodellisuudessa "rennon fiiliksen". Tämänkertainen kauppias kuvitteli selvästi olevansa Esa Pakarinen, mutta sori vaan, ei se kyllä siltä kuulostanut. Minulla on savolaisia tuttuja ja sukulaisia, kyllä luonteva viäntäminen on oikeasti jotain aivan muuta.

Tähän tekorentoon murrepelleilyyn kun vielä lisätään puhelinmyyntikulttuuriimme kaiketi amerikasta peritty tapa hokea tauotta asiakkaan etunimeä, on yhdistelmä niin kuvottava, että hyväkin lehti jäisi tilaamatta. Puhumattakaan Valituista Paloista. ”Nonnii, sillälaella, oot sitte iha oikkee Juha, kato varmistan tässä vua...” tai:”No nyt alakaa varmaannii Juhallaki soettoo kellot, että tässä on ny koera hauattuna, että eihän sitä mikkää uo ilimasta, ja Juha on siinä iha oikkeessa...” Voi herranjumala mitä paskaa. Millainen turnipsipää haksahtaa tuommoiseen? Kenen ostokynnys madaltuu ääliösuodattimella ylihitaasti puhuvan murrehohottelijan ylituttavallisesta pörpöttelystä? Vai onko se pelkkää mummojen huijaamista? Jos se on sitä, niin se menee samaan kategoriaan kuin tuo "entinen tilaaja" -strategia: vastenmielistä valehtelua. Mutta eikö myyjän toisaalta pitäisi kuulla äänestäni, että minä en ole mummo, ja koittaa hyödyntää mummonhuijaamisstrategiaansa jossain muussa yhteydessä? Hmm.

Olen aina kohtelias puhelinmyyjille, ja pääsääntöisesti myös muille ihmisille. Mitta alkaa kuitenkin täyttyä. Varsinkin kun sadistinen ihmiskokeitten tekijä minussa on vilpittömän kiinnostunut kokemaan, millaista olisi, kun lupsakka valesavolainen puhelinkauppias menetteäisi hermonsa.

Pölynimurikauppiaan suuttumisen olen jo kerran kokenut. Kun en ostanut imuria, jonka hinta oli 12400 markkaa (vaikka kauppias oli yrittänyt kaikkea, jopa seissyt imurin päällä koittaen samalla vastata kysymykseeni, miksi pölynimurin päällä pitäisi voida seistä), imurikauppias hermostui, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja tokaisi: "Ei sitten, jos ei oma hygienia kiinnosta!"

Rumilus ja korento

2006-06-07T14:17:00.000+03:00

Se on näyttämö. Näyttämö maailmassa, jossa moottoria ei ole vielä keksitty. Minä saan maata sillä näyttämöllä. Kuvitella keskustelevani Väinämöisen kanssa. Ymmärrätkö? Missään ei ole vielä asvalttia. Asvalttia ei ole keksitty. Jostain mäeltä kuuluu lapsien naurua ja huutoa. Ne juoksevat alas mäkeä, hevoskärryjä vastaan.

On satanut. Ilma on sellainen, jollainen se on kolme kertaa kesässä. Raskas, kaikenkannatteleva. Lammen musta vesi, musta metsä sen takana. Suljen silmäni. Eemeli ja Aatu uivat lammessa, voin kuulla heidät selvästi. Aatu sanoo: ”Sinä ja minä, Eemeli.” Eemeli vastaa: ”Sinä ja minä, Aatu.” Pieni poika ja hänen ystävänsä, kaikki veistetyt kaarnaveneet, turvallinen suhmuranyrkki, joka pöyhäisee pojan päätä.

Avaan silmät sirrilleen. Eemeli ja Aatu häviävät. Suljen silmät uudelleen, he tulevat takaisin. En näe heitä. Puhun heille, he eivät kuule minua. He ovat olemassa, mutta he eivät tiedä. He eivät valvo eivätkä he pidä vahtia, kun minä nukun.

Avaan taas silmäni. Aurinko on jo lähellä mustan metsän rajaa. Särjet ja salakat tuikkivat lammen pinnassa. Renkaita, lumpeita, ei ongenkohoja. Kukaan ei ole täällä. Kaikki ovat kaupungissa.

Korvani juuresta kuuluu rapinaa. Käännyn katsomaan. Ruskea tukki, puoliksi vedessä, vuosien haperruttama lieko. Sen päällä kasvaa sammalta, sammalesta rantaminttu. Pieni taideteos, violeteissa kukissaan. Osaako ihminen valmistaa rantamintun? Kysymys tulee jostain päähäni. Ihminen rakentaa pilvenpiirtäjiä, laivoja, puhelimia, osaako ihminen rakentaa kukkivan rantamintun? Viisaimmat ihmisistä, parhaimmat. Suuret tutkijat, tiedemiehet, professorit, joille annetaan kaikki rakennustarvikkeet, mitä he tarvitsevat ja yksi ainoa tehtävä: rakentakaa kukkiva rantaminttu.

Rapina kuuluu rantamintun vierestä. Siihen on kohonnut pikkuinen rumilus. Vedestä, jossa se on asunut viisi kokonaista vuotta. Viisi konaista kesää, viisi talvea, kaloja pakoillen, vesikirppuja syöden. Rumiluksessa on varmuutta, jollaista en ole koskaan nähnyt ihmisessä. Rumilus tietää, mitä tehdä. Se pinnistää. Aivan selvästi se pinnistää, koska sen pää heiluu puolelta toiselle, niin kuin pinnistäessä. Sen selkänahka repeää. Rumiluksen sisältä taittaa itsensä esille hohtavasiipinen korento. Se on kuin olisi kummissaan. Se pitää kiinni ruohosta. Katselee rantaminttua, katselee minua. Minä puhun sille: ”Ota minut mukaan.” Rumilus vastaa: ”Tottakai minä otan. Sitä vartenhan minä olen tänne tullut. Minä otan sinut mukaani ja minä valvon, ja minä pidän sinusta kiinni kun sinä nukut.”

Ja minä kapuan korennon selkään. Painan pääni sen selkäpuolen karvoihin. Minä olen valmis.

Yksin

2006-06-05T12:41:00.000+03:00

Elämä on täynnä tärkeitä kysymyksiä, joiden ympärillä kaikki pyörii (kuka minä olen?, missä on lähin levykauppa? saanko tänään seksiä?). Elämä ei ole oikeastaan elämää, vaan se on sarja kysymyksiä, sarja tapahtumia, joiden kehyksinä ovat kysymykset eksistenssistä, häpeästä ja lisääntymisestä.

Yksi näistä kysymyksistä on: ajattelevatkohan muut näin?

Näitä voi myös yhdistellä: minä ajattelen koko ajan, kuka minä olen, ajattelevatkohan muutkin sitä yhtä paljon? Luulen, että ajattelevat. Varma en voi olla, ja jos kysyn, vastaus saattaa olla valetta. Vastaaja saattaa väittää ajattelevansa eksistenssiään, mutta ajatteleekin oikeasti missä on lähin levykauppa, joka tosin on joillekin sama asia.

Minun vakiokysymykseni läpi tähänastisen elämän on ollut: tunnen olevani ulkopuolella, tuntevatkohan kaikki muut yhtä usein samoin?

Olla yksin, olla ulkopuolella. Jos todella vailla minkäänlaista ajattelua tekstaan nyt yhden ajatuksen tähän ruudulle, se on tuo, loputon yksinäisyys. Korennon tuleva levy tulee pyörimään lähes yksinomaan sen teeman ympärillä. En ole sitä mitenkään erityisesti ajatellut, siinä vain on käynyt niin. Tykkään kirjoittaa tekstejä kappaleisiin hylkäämisprosessin kautta. Minä kirjoitan niin kauan, kun minusta tuntuu, etten enää välttämättä halua hylätä säkeistöä jota olen kirjoittamassa. Pitää olla säälimätön, täydellisen armoton itselleen. Olen siinä hyvä. Se johtaa siihen, että usein kappaleisiin tulee esimerkiksi viidet-kuudet eri sanat ja vasta viimeiset otan käyttöön.

Hylkäämismetodin eräs jännittävä puoli on, että se todellakin johdattaa käyttäjänsä itsensä ytimeen. Kun en kerran hyväksy juuri mitään itse tekemääni, hyväksyn vain kaikkein tosimmat lauseet. Ja kaikkein tosin ajatus minulle tuntuu olevan: olen yksin, olen ulkopuolella.

Siksi olen ajautunut jo kauan sitten ikuiseen riippuvuussuhteeseen brittiläisen rokin lyriikan kanssa. David Bowien tekstit vilisevät ulkopuolisuutta, johon samaistuminen on niin helppoa, että siihen ei edes tarvitse pyrkiä. Samaistun taikaiskusta kerta toisensa jälkeen Starmanin surumieliseen hahmoon, joka tarkkailee ihmisiä jostain kaukaa ja toivoo voivansa tuntea yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Alan jopa nähdä sanoituksia sellaisessa valossa, että ne kuvaavat yksinäisyyttä, vaikka todellisuudessa näin ei ehkä olisikaan. Luulen, että se on yleistä muillakin.

Radiohead on brittiläinen rockyhtye, joka on jossain määrin jatkanut tuon yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden teeman tutkiskelua, itse asiassa hyvin pitkälle samoilla linjoilla kuin Bowie. Tästä kenties ilmeisimpänä osoituksena on Radioheadin ensimmäinen suuri hitti Creep:

”I wish I was special
You're so fucking special
But I 'm a creep
I 'm a weirdo
What the hell am I doing here?
I don't belong here”

Mitäpä tuohon lisäämään.

Syy tämän postauksen kirjoittamiseen on kuitenkin eräs toinen Radiohead-kappale, nimittäin muutamaa vuotta Creepin jälkeen The Bends-levyllä julkaistu High and Dry. Olen pitänyt sitä näihin päiviin asti vain jumalaisena popkappaleena, jossa parasta on melodia. Sanoja en ole täysin ymmärtänyt. Näin jatkui eiliseen asti. Kulkiessani loputtomalta tuntuvaa matkaa Seinäjoen keikkapaikalta kohti Helsinkiä, High and Dryn viesti tavoitti minut, noin kymmenen vuotta ensikuulemisen jälkeen. Olin siitä iloinen, vaikkakin noiden sanojen ymmärtäminen, niihin samaistuminen, ei sinänsä ole mukavaa. Iloinen olin siksi, että ymmärsin pätkän jonkun toisen tekemää lyriikkaa tavalla, jolla haluaisin joissain tapauksissa myös omaa lyriikkaani ymmärrettävän: intuitiivisesti, vailla todellista ymmärrystä, vailla järkeä, fiilispohjalta.

Blogien eräs päätehtävistä lienee päästää ventovieraita ihmisiä pään sisälle urkkimaan. Yleensä se tapahtuu kirjoittamalla itse, mutta mielestäni yhtä hyvä keino on usein se, että kertoo, mikä jonkun toisen kirjoittama teksti on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Näin tällä kertaa. Tervetuloa pääni sisälle Thom Yorken sanojen siivittämänä, ja tervemenoa kohti heinäkuuta, pimeintä kaikista kuukausista.

”Two jumps in a week, I bet you think that's pretty clever don't you boy.
Flying on your motorcycle, watching all the ground beneath you drop.
You'd kill yourself for recognition; kill yourself to never ever stop.
You broke another mirror; you're turning into something you are not.

Drying up in conversation, you will be the one who cannot talk.
All your insides fall to pieces, you just sit there wishing you could still make love
They're the ones who'll hate you when you think you've got the world all sussed out
They're the ones who'll spit at you. You will be the one screaming out.”

Tomi ei asu täällä

2006-05-22T15:12:00.000+03:00

Tervetuloa tänne vaatimattomaan blogiini te kaikki, jotka olette kirjoittaneet Googleen hakusanoiksi Tomi Putaansuu. Teitä käy täällä parhaimmillaan noin sadan ihmisen tuntivauhtia, eilen yhteensä 800. Normaalisti blogissani vierailee sellainen viitisenkymmentä ihmistä päivässä.

Kirjoitin Lordista (Tomi Putaansuun taiteilijanimi, jos joku ei sitä vielä jostain kumman syystä tiedä) pari kuukautta sitten yhden postauksen, enkä tietenkään mitenkään voinut aavistaa, että Lordi tulisi vielä voittamaan Euroviisut. Jo välierien jälkeen, ennen varsinaista finaalia täällä alkoi rampata huomiotaherättävän paljon porukkaa. Ja kun minä sattumalta pääsen tilastoista näkemään, mistä kävijät tänne tulevat, pystyin tarkistamaan, että Googlestahan he, lähes kaikki, hakusanoilla "Tomi Putaansuu".

Miten minä voisin hyötyä teistä?

Se on ensimmäinen ajatus, tietysti. Vastaus on, että enpä varmaan mitenkään. Yhtyeeni Korento ei soita hevimusiikkia, mutta käy toki kurkkaamassa huolellisesti ylläpidettyjä, suhteellisen suosittuja kotisivujamme, kun kerran tänne olet päätynyt :))

Tuttavallani oli aikoinaan Kotkassa lankapuhelinnumero, joka oli lähes identtinen erään keskustan kukkakaupan puhelinnumeron kanssa. Sesonkiaikoina tuttavani puhelin soi harva-se-päivä. Kerran olin hänen luonaan käymässä, ja lyhyen ajan sisällä sattui useampi henkilö tiedustelemaan äitienpäiväkukkatarjontaa (vastapainoksi kului joskus viikkojakin ilman yhtään puhelua). Tuttava poltti retkikalsarinsa täysin ja huusi puhelimeen: "Koittakaa nyt saatanan nutipäät tajuta, että täällä ei myydä kerberoita!!!!" Se oli tietysti väärin sen hetkistä soittajaa kohtaan.

Tuttavani yritti myös miettiä, kuinka noista väärään numeroon soittajista voisi yrittää hyötyä. Hänkään ei keksinyt keinoa.

Vähin, mitä kai voin toivoa, että joku teistä Tomin kintereillä laukkaavista sattuisi lukemaan jonkun kirjoitukseni täällä. Se lienee suurimmaksi osaksi toiveajattelua kuitenkin. Pitänee pyrkiä ensi vuonna Euroviisuihin, kyllä sitten kelpaisi avata suunsa. Seurakunta odottaisi, korvat höröllään.

Siihen asti: Onnea Tomi, onnea Lordi! Minä elin lauantai-yönä mukana tunnelmassa. Sellaista kansallista, yhteisöllistä iloa en ole kokenut koskaan aiemmin (Tommi Evilän mm-pronssi viime kesältä pääsee kyllä lähelle, sen sijaan 1995 lätkämestaruus ei yllä lähellekään). Juuri nyt: on mahtavaa olla suomalainen! Ne, jotka vieläkin morkkaavat Lordia, hävetkööt huumorintajuttomuuttaan. Lordi on kuningas, vaikkei hän asukaan täällä. Hyvää matkaa, ja lykkyä "Tomi Putaansuun" metsästyksessä te kaikki elektrisiittisen ikuisuuden liftarit!

Lordista ja itserakkaudesta

2006-05-18T12:08:00.000+03:00

Pelkonen-niminen fanini oli päässyt hiiviskellen jättämään viestin tuonne vanhaan Lordia käsittelevään postaukseeni. Huomasin sen vasta eilen. Nostan asian esille, sanotaan nyt sitten vaikka siksi, että Lordi esiintyy tänään Euroviisujen välierissä.

Näin ansiokkaaseen vittuiluun pystyi Pelkonen:

”Taitaa Juhalla olla huonoin itsetunto kaikista maailman ihmisistä. Etkö muuta osaa tehdä kuin haukkua muita ja kehua itseäsi. Minä minä minä minä minä, Juha suuri Juha K. Korento. Paska Lordi, Paskat missikista, Naurettava Radnex. Minä minä minä, vain minä Juha K. Korento teen laadukasta tavaraa. Vain minä minä minä. Olet aika uskomaton. Kaikesta sinun kirjoitta,astasi paistaa vain itsekehu. Minä minä minä. Tiedostatko itsesi?”

Vastaan Pelkosen purkaukseen:

1. Minulla saattaa hyvinkin olla huonoin itsetunto kaikista maailman ihmisistä. Olen sitä itsekin miettinyt usein. Mutta minä en välitä siitä. Siitä huolimatta mielummin elän kuin kuolen.

2. Lordia en ole sanonut paskaksi. Päin vastoin, parasta mitä Euroviisujen kaltaiseen tapahtumaan voidaan lähettää, on hirviö. Missikisat ovat perseestä, samoin Euroviisut. Sitä mieltä olen, vaikken tähän mennessä sitä näin suoraan olekaan sanonut. Jos se sinua mummo-Pelkonen vituttaa, niin pistä paplarit tiukemmalle ja kaiva ne missikisa-vhs:t esille kätköistäsi. Toivon, että Lordi voittaa Euroviisut, tuon käsittämättömän 80-lukukitschiä huokuvan paskatapahtuman. Toivon, että helvetin liekit palavat tänään. Toivon, että sinä Pelkonen, muiden mummojen mukana, olet siitä syvästi järkyttynyt.

3. Toki teen ”laadukasta tavaraa”, ja sinun vitutukseksesi, arvon Pelkonen, myös tiedostan sen itse. Missään en kuitenkaan ole väittänyt olevani ainoa. Olen tässäkin blogissa kehunut muun muassa Bruce Springsteeniä, REM:iä, ja tulen kehumaan vielä monia muita. Tiedän, että olen uskomaton. En tarvitse sinun muistutustasi siitä. Jollet usko, että olen oikeasti uskomaton, niin tule joskus keikalle katsomaan. Siellä tukka suorenee minun uskomattomuudestani. On suorentunut monilla tähän asti ja tulee vielä monilta suorenemaan.

4. Kaikesta minun kirjoittamastani ei paista itsekehu. Osasta paistaa myös huoli globalisaation negatiivisista vaikutuksista sekä meneillään olevasta tietoisesta prosessista, jossa annetaan ihmisten syrjäytyä, vaikka hyvin tiedetään, että syrjäytyminen voitaisiin estää poliittisin toimin. Sitä vartenhan politiikkaa tarvitaan: rajoittamaan ihmisten eläimellistä käyttäytymistä, sääntöjä tekemään.

5. Älä sinä Pelkonen käy minulle päkisemään itseni tiedostamisesta, ennen kuin olet jollain tasolla todistanut ymmärtäväsi jotain siitä, kuinka tärkeässä osassa itsensä tiedostamisen vastakohta, itsensä unohtaminen, on musiikin teossa ja varsinkin sen esittämisessä, ja kuinka hyvin minä osaan unohtaa itseni, jos niin haluan. Se on yksi häikäisevimmistä kyvyistäni.

Ah, minä suuri Juha K. Korento olen puhunut. Minä, joka kärvistelen suuren osan päivistäni ja öistäni oman riittämättömyyteni ja itseinhoni syövereissä. Sieltä kumpuaa luovuus, sieltä kumpuaa kaikki millä on merkitystä, paitsi eiffeltornin kokoinen rakkauteni minulle tärkeitä ihmisiä kohtaan. Sinä, Pelkonen, et onneksi kuulu heihin, kuka ikinä oletkin. Tervetuloa takaisin, tervetuloa itseäsi puolustamaan ja minua haukkumaan, jos se tuntuu hyvältä. Minä suon sen sinulle. Sinullakin on selvästi paha olo.

Üüüü-jeah!

2006-05-17T10:30:00.000+03:00

Ei ole tullut toviin kirjoiteltua. On ollut kiireitä tuon sekundaarisemman homman, bändin, kanssa. Studiota, miehistönvaihdosta, säätämistä. Olemme apinoita kaikki.

Hämeenlinnalaisen studion uumenissa uusia kappaleita demotellen vierähti muun muassa pari päivää. Siinä studion isännän — ala-asteen luokkatoverini, nykyinen hevituottajaguru — Janne Saksan kanssa tuli pohdittua, millaisia väliäännähdyksiä artistit käyttävät keikoilla ja dvd-tallenteilla puheensa seassa. Tätä on vähän vaikea selittää, studiohuumoriin kuuluu sellainen piirre, että asioita vaan makustellaan ääneen, kaikki katsovat jonnekin iäisyyteen, istuvat hiljaa, tekevät toimiaan, ja lisäävät aina seuraavan osan vitsiketjuun.

Jannen bravuurina olivat joka tapauksessa amerikkalaisen hevijättiläisen, Metallican, väliäännähdykset. Niinpä suurin osa hänen lauseistaan alkoi viikonlopun ajan pitkällä, syvän amerikkalaisittain äännetyllä ammmm-äänteellä. Äänne on peräisin Metallican rumpali Lars Ulrichilta, joka on hupaisa veikko. Tanskalainen kaveri, josta piti tulla tennisammattilainen, ja joka sittemmin on ottanut elämäntehtäväkseen täydellisen nyanssittoman rumpujen soiton (=kolaamisen) sekä yrityksen puhua englantia niin amerikkalaisittain kuin tanskalainen pystyy. Ulrich pyrkii jälkimmäiseen näistä tavoitteista muun muassa ryöstöviljelemällä mainittua ammm-äännettä. Pyörittelee kieltään, viljelee f-sanaa, sanoo "ammmm, you know, we used that on Black-album but, fuck, I don't know, ammmm...". Loputonta mantraa, lätinää joka ei tarkoita mitään, niin kuin lehmä paskantaisi veteen. Sillä pystyy hyvin täyttämään parin tunnin dvd:n.

Metallican laulaja James Hetfield puolestaan on tunnettu monista keikkatilannehuudahduksistaan, jotka asiayhteydestään irrotettuina käyvät studiohuumorista. Suosikki on "Üüüüüü-jeah", joka on hiljaisessa huoneessa lausuttuna surrealistinen, mutta jäähallissa 10000 ihmisen edessä kappaleen jälkeen mitä viilein toteamus. Samaan kategoriaan menee "je-jea!", myös Hetfieldin valikoimasta.

No, ei Suomessa olla yhtään huonompia. Legenda kertoo, että Zero Nine -yhtye teki joskus muinoin 1980-luvulla live-äänitteen, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti tähdätä maailmanmarkkinoille. (En tunne yhtyettä kunnolla, yritys on saattanut olla täysin realistinen.) Joka tapauksessa suoritukseen kuului olennaisena osana, että kappaleiden välispiikit piti saada kuulostamaan kansainväliseltä. Legendaarisella äänitteellä kuullaan siksi suomalaisen yhtyeen supisuomalainen laulaja huutamassa umpisuomalaiselle yleisölle englantilaisittain äänettynä "Khiithoosh!" Ideana on siis ollut esittää amerikkalaista bändiä, joka on tullut Suomeen keikalle ja suomalaisen yleisön mieltä lämmittääkseen on opetellut tuon yhden maagisen sanan ulkoa, mutta osaa ääntää sen vain omalla amerikanenglannin murteellaan. Semmoisia. Pitänee ottaa käyttöön. Absurdi huumori on aina poikaa.

Vitun ilkeätä rokkia

2006-05-04T11:27:00.000+03:00

Rolling Stonesin legendaarinen kitaristi Keith Richards on tähän mennessä ollut monessakin mielessä kuin puusta pudonnut. Nyt hän on sitä myös ihan oikeasti: Richards putosi palmusta Fidzillä. Hän oli jostain tuntemattomasta syystä päättänyt kiivetä puuhun bändikaverinsa kanssa surullisin seurauksin. Sairaalahoito ilmeisesti jatkuu edelleen.

Ihmisriffi. Sillä nimellä Richardsia kutsutaan, eikä syyttä. Kun kuuntelee hänen vaivatonta riffailuaan: näennäistä hölmöyttä, muka tyhmä kitaristi. Oikeasti nero. Hallitsee myös mielikuvilla pelaamisen. Onhan hän oikeastikin varmasti rankka jätkä, mutta on siinä aina ollut vähän legendankin makua. "Olen tätä nykyä päässyt lähes kuiville, enää kuluu pullollinen bourbonia päivässä." tai "En muista 80-luvusta oikeastaan mitään." (vai olikse 70-luku?). Ärsyttääkö, että tällaisia tässä siteerailen, ihailen Richardsin rappiota? Se on tarkoituskin, koska sinä olet mummeli, ja koko rock on alun perin keksitty sinua ärsyttämään!

Pidin vuosia Stonesia maailman yliarvostetuimpana rockyhtyeenä. Sitten eräs ystäväni soitti sitä minulle yhden automatkan, itse omista levyistään polttamansa best of -kimaran. Muistan ystävän Rollari-ylistyksestä yhden lauseen: "Voitko kuvitella tämän ilkeämmän kuuloista rokkia?".

Siinä on Rolling Stonesin ydin: ilkeän kuuloista rokkia. Käsittämätön katu-uskottavuuden taso. Tunne siitä, että Mick Jagger laulaa oikeasti täsmälleen sitä mitä häntä itseään sattuu vittu huvittamaan. Ja mitä ilkeämmin Jagger laulaa, sitä poissaolevampi on Richardsin hymy, sitä viileämpi Charlie Wattsin heiluva syke. Muunkinlaista hyvää rokkia on, muunkinlaisella asenteella voi olla uskottava, mutta juuri tuo on aina ollut Rollareille "se" juttu. Ja sen he vetävät edelleen paremmin kuin kukaan mukarankoista jälkeläisistään.

Älyrunkkarit, säälin teitä

2006-04-28T10:29:00.000+03:00

Tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Tuo tunne aiheuttaa joskus pahoja blokkeja.

Haluaisin sanoa, että kevät iskee. On iskenyt aina ja tulee aina iskemään. Kun kävelee öisen puiston läpi, tähtitaivas siinä päällä loputtomana turvana ja kuulee jossain kevään ensimmäisiä säkeitänsä tapailevan laulurastaan. Jotain siinä on. Mutta se kaikki on jo sanottu niin moneen kertaan jossain. Kevään hehku.

Sitten tulin ajatelleeksi vanhojen ihmisten (siis 80-v ja siitä ylöspäin) suhtautumista kevääseen. Onko se kyynistä? Onko siitä kadonnut intohimo? Sanovatko he, että juu juu, kevät tulee, mitä sitten, mä oon kuule nähnyt niitä jo 80 elämäni aikana, ei paljon nappaa. Eivät sano. Pikemminkin päinvastoin. Eikö se ole aika merkillistä? Että mitä enemmän keväitä näkee ja kokee, sen vahvemmin ne vaikuttavat. Jos kevättä rakastaa kerran, sitä tulee aina rakastamaan, enemmän ja enemmän. Siihen ei voi kyllästyä.

Tuntuu, että kaikki on sanottu. Mitä sitten?! Miksi pitäisi pyrkiä sanomaan jotain uutta? Älyllä maailmaa jäsentävien ihmisten - muun muassa monien kriitikoiden - suosion saavuttaa, kun "luo jotain uutta". Uutuus on itseisarvo. Vaikka tuotos olisi mitä helvetin atonaalista ääniryntäilyä, niin jos sellaista ei ole ennen kuultu missään, papukaijamerkki on lähellä.

Onneksi sain sattumalta kummallisia reittejä haltuuni Korpirastas-nimisen cd:n, joka sisältää Toni Edelmannin (Samuli Edelmannin säveltäjä-isä) Einari Vuorelan runoihin tekemiä sävellyksiä. Einari Vuorela oli keskisuomalainen korpirunoilija, jonka synnyinkoti Vuorela sijaitsee Keuruun Jukojärvellä. Aion käydä siellä kesällä. Jostain syystä. Luulen, että löydän sieltä jotain, jonkin tunteen, mitä olen etsinyt ja kaivannut.

Korpirastas sisältää musiikkia, jonka voisi sanoa liikkuvan jossain klassisen ja kansanmusiikin välimaastossa. Musiikkia, joka saa maalais- ja korpiromanttisuudessaan kylmät väreet vilistämään selkänahkaa pitkin. Olen kuunnellut esimerkiksi Soi laulu hiljaa -nimisen laulun välillä viisikin kertaa peräkkäin, ja joka kerta Toni Edelmannin värisevä ääni ja sanat Soi laulu hiljaa, soi hiljaa täällä… saavat aikaan outoa heikotusta, silmien kostumista…

Kaivoin netistä jonkun levyarvion, jossa todettiin, että Einari Vuorela oli runoilijana kansanomainen, samoin kuin Toni Edelmann on säveltäjänä. En voinut olla panematta merkille pientä alentuvuutta kommentissa. Kansanomainen, siis vähemmän ylevä kuin jokin muu? Jokin atonaalinen ääniryntäily? Jokin älyllisempi?

Minua ei vituta se, että älyä arvostetaan, vaan se, että älyä pidetään kykynä, kun taas tunteiden varassa liikkumista pidetään joko älyn puutteena tai älyn tietoisena laittamisena sivummalle. Ikään kuin tunteellisuus, tunteiden pukeminen esimerkiksi vahvaksi, kylmiä väreitä aiheuttavaksi musiikiksi tai runoudeksi, ei olisi kyky, vaan myönnytys ylivertaisen älyn kustannuksella. What a load of bullshit.

Olen täysin kyllästynyt asetelmaan, johon törmää kaikkialla. Tunnevammaiset, kylmäkiskoiselle ironialle narisevasti nauravat ihmiset muodostavat yhdessä jonkin, jota he luulevat eliitiksi ja sieltä ylistävät jotain helvetin kilkuttelua ja säksättelyä, nuottien sattumanvaraista asettelua peräkkäin suurena taiteena. Tämä pätee myös bändimusiikkiin. Voisin mainita monia suomalaisia rockyhtyeitä, joita arvostetaan erikoisuutensa vuoksi, vaikka niissä ei ole minkäänlaista emotionaalisen koskettavuuden tasoa.

Olen niin kyllästynyt tähän asetelmaan, että aion vittuuksissani tästedes ryhtyä näkemään asian toisin päin: aion ruveta halveksumaan yliälyllistä musiikkia, josta puuttuu musiikin tärkein ominaisuus, tunteellisuus. Enkä nyt tarkoita sitä onttoa fraasitodellisuutta, jota esimerkiksi nykyiskelmä levittää. Tarkoitan musiikkia, joka välittää todelliselta vaikuttavia tunteita. Kilauttelee kelloja kuulijan sisällä. Tiedäthän? Polvet vain notkahtavat, kyyneleet vain tulevat.

En enää koskaan anna itseni unohtaa, että tunne on vaikeampaa kuin äly. Että itse asiassa äly on jotain mihin turvaudutaan, jos ei pystytä heittäytymään tunteiden varaan. Tunteita välittävän musiikin tai runouden tekeminen on MILJOONIA kertoja vaativampi kyky kuin älyllisen musiikin tekeminen. Sori vaan, mutta näin on.

Kysymyksiä on oikeastaan vain enää yksi: kumpaa älyrunkkareiden alaryhmää säälisin enemmän? Niitä, jotka voisivat heittäytyä tunteiden valtaan, mutta eivät uskalla, koska eliitti nauraisi, vai niitä, jotka eivät oikeasti pysty sukeltamaan sellaiseen tunteiden kuohuun, josta katsottuna äly näyttää naurettavalta, säälittävältä yritykseltä piiloutua?

Askelmerkit

2006-04-25T12:06:00.000+03:00

Perkele kun sitä pitää olla niin herkkä. Yksi matka kolmosen ratikalla kaupungista Kallion läpi Alppilaan, ja helvetillinen alho-kohtaus päällä. Niin käy aina.

Hyppäsin ratikkaan keskustasta; kusen haju tulvi vastaan saman tien. Oven suuhun penkille oli sammunut ihmisen kuori. Varmaan 38 kiloa painava parrakas käpy. Hengitti raskaasti muodottomaksi painuneena ryppynä. Saatanankin hylkäämänä.

Ukon yläpuolella oli Teknillisen Korkeakoulun mainos: "Onko sinulla kykyä innostua, tahtoa MENESTYÄ?!"

Mennyt tulevaisuus ja kukkea, arvaamaton, kiihottava, kikatteleva tulevaisuus kohtasivat. Eivät katsoneet toisiaan silmiin, eivät paiskanneet kättä.

Joka pysäkillä kurkkasi uusi koditon ovelta ratikkaan. Silmissään kevään kunniaksi jotain pilkahduksen tapaista. Muisto valosta, kenties. Talvi on vaihteeksi takana. Ei tarvitse pelätä paleltuvansa.

Astuin ulos ratikasta. Lampsin kohti määränpäätäni. Muisto ei jäänyt ratikkaan, vaan seurasi sitkeästi perässä. Seuraa aina. Luen, kuuntelen musiikkia, pidän erilaisia ihmisiä kädestä. Pääsen hetkeksi pakoon ajatuksia. Hetkeksi vaan.. sitten pitää taas mennä ulos.

Tahto menestyä, kyky innostua. Niitä vaaditaan, päivä päivältä enemmän. Kykyä manipuloida itsensä hyvälle mielelle. Kykyä unohtaa. Kykyä voittaa itseinhonsa, pölyisiltä kujilta tulvivat kysymykset: saatanan kukko, mitä sinä siinä keikaroit. Et ole tuota ansainnut.

Sen se vaatii. Että pysyy tahdissa, askelmerkeissä.

Keeeerhooooooooo!! (Eli: hyvästi intellektuellilukijat)

2006-04-20T13:30:00.000+03:00

Minh vuodatti blogissaan (minh.vuodatus.net), kuinka Nelonen oli jättänyt tiistaina näyttämättä jakson Shield-sarjaa, koska SM-liigafinaali (="joku vitun lätkäpeli") meni jatkoajalle. Juhani Tamminen sössötti prinsiippejään, puolet kansasta raivosi olohuoneissaan ja jätti jälkeensä vihaiselta haisevan vanan Nelosen nettikeskustelupalstalle.

Olen itsekin joskus raivonnut vastaavista. Ymmärrän mielessäni rankkaa kymmenentuntista päivää tekevää työmyyrää, joka tulee kotiinsa tapettuna matona, ainoana elämän valopilkkuna se, että vaimo on tänään jumpassa ja saa katsoa rauhassa jakson Shieldiä. Tv auki, huurteinen oluttölkki käteen, popcornit käden ulottuville… Mitä saatanaa? Kuka vittu toi pösilö on? Missä on Shield!? Missä helvetissä on Shield. Ette te voi näyttää jonkun kengurupallonoranssin pseudotiedemiehen jonninjoutavia höpinöitä tällaisella hetkellä! Kuin löisi tiskirätillä naamaan. Tai fläppitaululla.

Mutta nämä finaalit. Aijai mitä mannaa! Olen Hämeenlinnasta kotoisin. Sitä on vaikea kuvailla: 40 000 asukasta, keskikokoinen, Suomen suurimmaksi valaistuksi hautausmaaksi tituleerattu kaupunki. Kevät 1993. HPK on juuri selvittänyt tiensä finaaleihin ensimmäistä kertaa historiansa aikana. Voittanut ratkaisevassa välierässä kotonaan JypHT:n Marko Palon jatkoaikamaalilla… Playoff-innostus silloin, vielä kotona asuvana keskenkasvuisena. Meidän kotikaupungin ylpeys on finaaleissa. Meidän joukkue iltapäivälehtien sivuilla analysoitavana. Sellainen nappaa kenet tahansa pikkukaupunkilaisen mukaansa kuin pyörre uppotukin. Finaaleissa tosin tuli TPS:ltä takkiin. Nyt on aika korjata se virhe. Ässät on nälkänsä tyydyttänyt. HPK:sta tulee mestari. Pakko tulla.

Olen lähdössä junalla kaverini luokse Tampereelle peliä katsomaan. Kuulostaa ehkä oudolta: miksi maksaa VR:n ylihintainen lippu päästäkseen katsomaan Tampereelle peliä, joka pelataan Hämeenlinnassa. Yritimme kyllä saada liput peliin, ei onnistunut. Seuraan pitää kuitenkin päästä. Omiensa joukkoon. Yksin ei finaaleja ole mitään järkeä katsoa. Pitää olla se yhteenkuuluvuudentunne. Jos HPK tänään voittaa, sitä tulee jopa itkeä tirautettua. Uskomatonta.

Kun leipää on vähän, sirkushuveista tulee entistä tärkeämpiä. Turha sitä on päivitellä, miksi urheilu on niin tärkeätä. Ainoa kaikkien ulottuvilla oleva eskapismi. Sen mukaan on ihana välillä heittäytyä. Muuttua toteemipaalun kokoiseksi idiootiksi. Laittaa yöllä tekstiviesti kaverille, joka katsoo peliä toisessa kaupungissa: "Keeeeeeeeerhoooooooooooooooooooo!"

Ja nyt ei tartte edes laittaa tekstaria. Päästään veljeilemään nousuhumalassa ihan oikeasti samassa huoneessa! Elämän pieniä, tärisyttävän onnelliseksi tekeviä iloja.

A bit like watching Shield, only better :)

Patterit ja muuta tärkeätä

2006-04-17T02:01:00.000+03:00

Muutamia ajatuksia, koska sellaisia on blogiin tapana laittaa.

***

Mihin helvettiin ovat hävinneet ne keskikokoiset patterit? Siis on sormipatterit ja sitten on pienet sormipatterit ja sitten on ne tosi isot patterit, mutta niitten sormipatterien ja tosi isojen välissä oli ennen semmoisia keskikokoisia pattereita, ja itse asiassa niitä oli ennen kaikkialla. Esim taskulampuissa. Mihin ne ovat nyt hävinneet?

Vastaa, John Hellesens!

***

Ovatko kaikki murhaajia syntyessään? On tapana sanoa, että lapset syntyvät täydellisinä. Että kukaan ei ole murhaaja syntyessään.

Mutta ehkä se onkin toisin päin? Ehkä kaikki ovat murhaajia syntyessään? Kun sitähän sanotaan, että moraali ja empatia yms inhimilliset piirteet meille ihmisille tarttuvat vasta syntymän jälkeen, esimerkiksi satujen ja tarinoitten kautta "kasvatuksen muodossa".

Mistä tuli mieleen tämä? Älä kysy. Ehkä siitäkin kun Saara tuolla blogissaan (katso nuo mun suosikit, en jaksa linkitellä tähän...) puheli kaikenlaista. Siellä on kiinnostavia juttuja kyllä.

***

On muitakin jonninjoutavia höpöjuttuja mielessäni. Kerron myöhemmin.

***

Uskonnosta kirjoittaminen toi omituista materiaalia tänne sivuille. Joku kysyi esimerkiksi olenko fasisti. Mitä vittua? Vaikutanko minä fasistilta sen perusteella, mitä olen tänne blogiin kirjoittanut? Just. Hyvin menee.

***

Ja hyvää pääsiäisyötä, parin oluen ja huumaavan rockannoksen jälkeen kaverin kämpiltä kirjoitellen!

Pelastus ei kelpaa

2006-04-12T12:17:00.000+03:00

Kristinuskon, ja uskontojen yleensä, olemusta tulee usein pohdittua. Mihin uskontojen valtava suosio perustuu? Sellaista popikonia ei tulekaan, joka syrjäyttäisi Jeesuksen. Sellaista markkinakoneistoa ei ole olemassakaan, joka pystyisi runnomaan jonkin kirjan sisällön kansan alitajuntaan, ylitajuntaan, persoonaan, pelkoihin, luulemuksiin, uskomuksiin, moraalikäsitykseen - kaikkeen - tavalla jolla raamatun opit on kristittyihin istutettu.

Kaverini erosi taannoin kirkosta. Sanoi yllätyksekseen kokeneensa epämääräistä pelkoa eroamisen jälkeen. Täysin irrationaalisia ajatuksia ja arveluja: kuinka Jumala tulee tämän kostamaan? Siis ihminen, joka oli juuri eronnut kirkosta, koska ei usko Jumalaan, pelkää Jumalan kostoa. Sellainen on uskonnon voima.

Sokea kiihko, jolla kristinuskoa(kin) kannatetaan käy yhä hämmästyttävämmäksi, kun ajattelee sitä, että raamatun pohjana olevien neljän evankeliumin lisäksi on olemassa tukku muitakin kirjoituksia, jotka esittävät olevansa varhaisen kirkon evankeliumeja. Näistä viimeisimmäksi on julkisuutta kerännyt Juudaksen evankeliumi. Siinä Juudas Iskariot esitetään henkilönä, joka toimi itse asiassa Jeesuksen tahdon mukaisesti, ei siis pettänyt Jeesusta, kuten raamattu asian esittää. Jos Juudaksen evankeliumiin on uskominen, kristinuskon syntyvaiheet ovat olleet jotain aivan muuta kuin mitä raamattu kertoo.

Niinpä niin. Onko siihen uskominen? Mihin on uskominen? Kuinka kristinuskoisen ihmisen tulisi suhtautua Juudaksen evankeliumiin ja ylipäänsä tietoon siitä, että raamattu on vain kirja, jonka joku jossain on joillain perusteilla kasannut kokoon ja editoinut? Saisiko näin edes ajatella?

Aina vain kiehtovammaksi käy kysymys, miksi juuri nuo neljä evankeliumia (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) valittiin raamattuun? Jos Juudaksen evankeliumin olemassaolosta tiedettiin tuolloin, raamattu on mennyt läpi ennakkosensuurin: se on koottu niin, että halutuille ajatuksille saatiin tukeva yksimielinen pohja. Eikä siinä mitään. Mutta palautetaan tässä välissä mieleen: tuohon kirjaan, kaikkeen, mitä se edustaa, uskoo sokeasti ja kiihkeästi valtava joukko ihmisiä.

Kuinka tämä joukko alun perinkään on saatu pohjaamaan koko olemassaolonsa ja maailmankuvansa yhdelle ainoalle kirjalle? Osin tietysti ristiretkien julmuuksien avulla. Muutakin siinä on. Täytyy olla.

Kirjan täytyy olla hyvä, uskottava, ja niinhän raamattu on.

Kristinusko ei ole ensimmäinen mytologia, johon sisältyy ajatuksia ylösnousemuksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä taivaan kaltaisessa paikassa. Nämä ajatukset, niiden tuoma helpotus, vapautus, ovat pohjimmainen syy kristinuskon suosiolle. Tapahtuu vuoropuhelu:

Ihminen: "Kuka pelastaa minut?"
Kirkko: "Me pelastamme, kunhan maksat verot ja uskot Jumalaan ja Jeesuksen oppeihin."
Ihminen: "Ok, sovittu, ihan asiallisiltahan nuo opit vaikuttavat. Ei mitään säädytöntä mellastusta tai irstailua."

Ajatus pelastuksesta. "Joku pelastaa minut". Voiko pieni, epävarma, omaa olemassaoloaan aika ajoin ihmettelevä ihminen kuvitella tuon turvallisempaa ja lämpimämpää lausetta? Kyse on pohjimmiltaan valtavan inhimillisestä tarpeesta.

Ja seuraavaksi hämmentävin osuus: Kirkosta eroaminen on juuri nyt hyvin suosittua. Samalla kuitenkin pahoinvoivien ihmisten määrä kasvaa. Opiskelijoiden ja kunnan mielenterveyspalveluihin on kuukausien jonot. Miten tämä voi olla mahdollista? Miten on voitu tulla tilanteeseen, jossa tuo yksinkertainen ja nerokas viesti - minä pelastan sinut - ei tavoita ihmisiä, jotka jokaisella solullaan epätoivoisesti janoavat pelastusta?

Menettämässä uskontoani

2006-04-11T11:07:00.000+03:00

Ostin eilen REM:in kokoelmalevyn. Englannin kieltä on nyt turvallista kuunnella. Kuten arvata saattaa, levy avasi hillittömällä voimalla muistopankkien ovet. Kohina vaan kävi. Parikymppisenä tuli soiteltua REM:iäkin, lähinnä bilekeikoilla.

Kuten kitaristi Peter Buck toteaa kokoelman kansilehdykässä, bändin ura voidaan jakaa selkeästi kahteen puoliskoon. 1980-luvulla REM oli merkittävä ja tunnustettu marginaalirockbändi. Asetelman muuttivat täysin 90-luvun alussa ilmestyneet kaksi albumia. Out of Time (1991) sisälsi megahitin Losing my Religion, joka nosti REM:in valtaisaan suosioon. 1992 ilmestyneellä Automatic for the People -albumilla REM:in akustinen sointi hioutui timantiksi. Seurauksena oli tukku hittejä: Everybody Hurts, Man on the Moon, Sidewinder Sleeps Tonite… REM oli 1992-93 yksi maailman suosituimmista bändeistä. Menestyskrapuloissaan bändi rupesi luomaan itseään uudelleen, vetäytyi studioon tekemään tietoisesti aggressiivisempaa ja ärisevämpää kitararock-levyä. Näin harkittu suunnanhakeminen onnistuu harvoin, eikä se oikein tuolloinkaan mennyt putkeen. Tuloksena oli tragikoominen, hupsulla tavalla väkinäinen albumi, Monster, jolta kuitenkin lohkesi iso hitti What’s the frequency Kenneth?

REM:in sanoissa on hienoa se, että ne ovat samaan aikaan vaikeastiavautuvia, mutta merkityksellisen kuuloisia. On vaikea sanoa, mitä se merkityksellisyys on. Se liittyy varmasti Michael Stipen lauluääneen, sen kahlittuun kiihkoon. Joka tapauksessa sellainen popsanoittaminen, mystisyyden kautta tavoitettu vahva merkityksellisyyden tunne… siinä on jotain hienoa. Luulen tietäväni ainakin yhden tekniikan, jolla Stipe sanojaan kirjoittaa, mutta en sano sitä tässä. Valvon mustasukkaisesti löytämääni tiedonmurusta. Vain minä saan käyttää sitä hyväkseni. Mur. Mutta. Joitakin lauseita.

"You wore our expectations like an armoured suite."

"You wore a shirt of violent green"

"You said that irony was the shackles of youth"

Tuo viimeinen lause on suosikkejani. "Sanoit, että ironia piilee nuoruuden kahleissa." Neroutta. Itse ajatus ei toki ole uusi, mutta tuossa se on paketoitu todella viileällä tavalla. Että nuoruuden ironia on siinä, että nuorena kun voisi tehdä kaikkea, voisi käyttää tuoreuttaan ja naiviuttaan hyväksi, voisi olla itsevarma, ei pystykään siihen, koska yllä ovat nuoruuden kahleet. Näin minä tuon ymmärrän. Sinä ehkä toisin?

Radiosta kuulee paljon rocklyriikkaa, joka on monitulkintaista, mutta joka ei kosketa millään tasolla. Monitulkintaisuudessa pitäisi olla jotain vangitsevaa, häiritsevää, kiehtovaa. Toinen tapa tehdä hyvää rocklyriikkaa on olla eksakti. Liekö se hitusen helpompi tapa? Vaikeita ovat molemmat joka tapauksessa. Sen kuulee kun avaa radion. Epämagneettista sanahelinää on paljon.

Parhaimmillaan lyriikka voi olla molempia, tarkkaa, mutta monitulkintaista, kuten REM:in uran isoimmassa hitissä Losing my Religion.

Sen ilmestymisestä on tasan 15 vuotta. Tasan 15 vuotta sitten kysyin kotibileissä, hämärässä olohuoneessa, tytöltä, jonka kanssa tanssin, "Kenen biisi tää on?" Tytön reaktio oli äimistynyt. "Täh, siis kenen biisi? Losing My Religion vai? Ooksä tosissas."

Losing My Religion kosketti tuolloin, ja se koskettaa nyt. Nyt jollain erilaisella tavalla kun tuolloin. Kappaleessa on henkilökohtainen taso (yksilön tuskistelua) ja yhteiskunnallinen taso (huolta maailmantilasta). Aiemminkin käsitin kyllä molemmat jollain tasolla, mutta en tuntenut tuota jälkimmäistä sisälläni. Nyt tunnen. Paremmin kuin koskaan. Itse asiassa minusta tuntuu siltä, että jos Losing My Religionia ei olisi tehty, sen tekisi joku nyt. Niin täydellisesti sen tunnelma sopii tämänhetkiseen maailmantilanteeseen. Toivottomuuteen. Epäuskoisuuteen: Kuinka helvetin kauan tämä voi jatkua?

Sterling rulez!

2006-04-10T09:06:00.000+03:00

Kaverini on lähdössä lomalle Etelä-Eurooppaan lentoyhtiö Sterling Airlinesin vakaalla siivellä. Perheessä on 2-v. lapsi, minkä takia kaveri valitsi sellaisen lentoyhtiön, jolta löytyy päivälentoja kyseiseen kohteeseen ja sieltä pois. Että muksun kanssa olisi mahdollisimman mukava matkustaa.

Sitten alkoi Sterling-kohu: peruttuja lentoja, yllättäen muuteltuja lentoaikoja, loputon tulva valituksia Euroopan Kuluttajakeskukseen jne. Kaverin perheessä alkoi odotus; muuttuuko heidänkin matkajärjestelynsä?

Ja muuttuihan se. Sekä meno että paluu oli tuosta vaan muutettu päivälennoista yölennoiksi. Meno vieläpä niin, että kun lennon piti lähteä lauantai-aamuna, se lähtee nyt edellisenä perjantai-iltana kymmeneltä ja on perillä kohteessa puoli yhdeltä yöllä. Hotelli on varattu tietysti vasta lauantaista lähtien, eli loppuyö kuluu lentokentällä.

Euroopan Kuluttajakeskuksen sivuilla todetaan Sterlingistä seuraavaa:

"Euroopan Kuluttajakeskukseen on tullut runsaasti valituksia Sterling Airlinesin peruutetuista lennoista. Asiakkaat eivät ole saaneet yhtiöön yhteyttä puhelimitse eikä yhtiö ole myöskään ilmoittanut sähköpostiosoitettaan. Kuluttajavirasto on pyytänyt Sterling Airlinesilta selvitystä asiakaspalvelun ongelmista, mutta vastausta ei ole vielä tullut.

Euroopan Kuluttajakeskus kehottaa kuluttajia lähettämään Sterling Airlinesille kirjallisen korvausvaatimuksen peruuntuneista lennoista osoitteeseen Head Office, Sterling Airlines A/S, Copenhagen Airport South, 2791 Dragoer, Denmark tai faksinumeroon +45 70 33 23 23. Kirjeen voi tehdä suomeksi."

Suomalaisena sitä on kai tottunut liian hyvään. Ei ole tajunnut, että kaikki lentoyhtiöt eivät ole hyviä ja luotettavia, vaan että lentoyhtiötoimintaa voi todellakin pyörittää päin persettä siinä missä mitä tahansa muutakin bisnestä.

Uraani halkeaa — Askolassa!

2006-04-04T14:17:00.000+03:00

Sattuiko kukaan katsomaan eilen A-pistettä (Vai mikä se ajankohtaisohjelma maanantai-iltaisin onkaan nimeltään? Niitä on niin monta…). Uraanin louhinnasta.

Kuvaava oli kommentti: "Ne jotka ovat käyneet uraanikaivoksilla paikan päällä, eivät enää juuri hehkuta ydinvoimaa puhtaana energiavaihtoehtona."

Valtavia aukirevittyjä hiekkakenttiä, uraanin saastuttamaa pinta- ja pohjavettä, terveysvaikutuksia lähistöllä asuville ihmisille; uraanipöly leijuu jatkuvasti ilmassa, kulkeutuu tuulien mukana kyliin ja kaupunkeihin.

Että semmoista ollaan nyt puuhamassa Itä-Uudellemaalle Askolaan. Saksalainen kaivosyhtiö on tehnyt siellä valtauksen. Asiaa tutkitaan, ja jos tulokset ovat lupaavia, kaivos perustetaan. Mahdollisuus tälle on noin yksi sadasta.

Tunteet ovat ristiriitaisia.

Koska kerran käytämme ydinvoimaa, meidän pitäisi tietysti itse louhia sitä varten tarvittu uraani, eikö niin? Tällä hetkellä vallalla on eräänlainen siirtomaameininki: me käytämme sähköä, jonka tuotannosta aiheutuvat merkittävät haittavaikutukset koituvat kehitysmaille ja Venäjän ja Australian syrjäseuduilla oleville pikkukylille. Uraanikaivostoiminta pitäisi senkin takia keskittää Suomen kaltaisiin maihin, että meillä louhinta tehtäisiin kansainvälisten kriteereiden mukaisella huipputasolla, jolloin ympäristövaikutuksetkin olisivat mahdollisimman vähäiset.

Toisaalta tuntuu aivan kammottavalta ajatus, että tuossa kivenheiton päässä pääkaupungista, Askolassa, alettaisiin kaivaa esille sitä helvetinainetta. Mihin ne kymmenet miljoonat radioaktiiviset jätetonnit työnnettäisiin? Kai ne edes saisi viedä Venäjälle? Ei tarvitsisi kokonaan luopua tästä kaksinaamaisuudesta, mitä Suomi muiden muassa iloisesti harjoittaa.

Vaikea paikka. Onneksi en koe minkäänlaista moraalista dilemmaa asian suhteen. Se jaakobinpaini kuuluu ydinvoiman kannattajille, teollisuuden lobbareille ja nokkamiehille, joista yksi oli eilisessäkin ohjelmassa haastateltavana. Hän tietysti järjestelmällisesti kierteli ja vähätteli kaikki uraanilouhinnan ongelmat aivan mitättömiksi.

Jos Askolan kaivoksen perustaminen oikeasti tulee ajankohtaiseksi, on jännä nähdä, riittääkö suomalaisissa ytyä panemaan kampoihin, vai liitytäänkö täällä mukisematta siihen samaan linssiinviilattujen alkuasukkaiden porukkaan, johon meidät epäilemättä jo nyt EU:n sisäpiirin ajatuksissa luetaan kuuluvaksi.

Meri

2006-04-03T10:58:00.000+03:00

Helpoin tapa päästä Englannin rantoja katselemaan on mennä perämerelle. Näin ystävä oli sanonut Merille asuttuaan Oulussa pari kuukautta. Loppusyksy. Rantojen loputtomuus ja autius. Kuin Englannissa olisi. Vain kalliot puuttuvat ja nekin pystyy kuvittelemaan.

Aurinko ei ollut vielä noussut. Sinipunainen hetki. Ensilumi oli satanut aiemmin yöllä. Mustan meren ja valkean lumen peittämien rantakivien kontrasti piirsi Merin ajatukset selviksi pitkästä aikaa. Meri oli yksin. Niin kuin meri on yksin.

Kivikkoisessa niemessä tuuli. Pieni hajanainen joukko ihmisiä. Eksyneitä, orpoja, jotka eivät enää jaksaneet. He katsoivat ja odottivat. Meri liittyi heihin.

Välähdys, taipuva horisontti. Sammuvan maailmankaikkeuden äänetön hehku. Kumu, aikojen kumu, jonka saattoi kuulla, tuntea.

Kapteeni otti Meriä kädestä, auttoi hänet alukseen. Kapteenin käsi oli lämmin, katse päättäväinen.

Ja Meri sanoi kapteenille hiljaa:

"Vie minut valoon. Pois tästä talvesta."

Eksyneet ja orvot katselivat alla avautuvaa mannerta. Tuhansia kaltaisiaan. Matkalla paikkoihin, joissa odotettiin. Odotettiin paljon, mutta ei ihmisiä. Ihmisiä ei kukaan ollut odottanut enää pitkään aikaan. Odotettiin tekoja. Sitä minkä he saattoivat saada aikaiseksi, sitä minkä saattoi mitata.

Heidän selkänsä painautuivat penkkeihin. Vauhti kiihtyi, kiihtyi.

Lämmintä, hiljaista, valoisaa. Koti. Korallien laguunit siinä ympärillä. Turkoosi, jota Meri saattoi koskettaa.

Meri ei enää koskaan palaisi takaisin.

Hilpeää kaihoa

2006-03-31T09:10:00.000+03:00

Olin jo aiemmin huomannut, että minun enneuneni ovat käänteisiä. Niin nytkin: näin unta, jossa kävelimme asemalaiturilla. Tuli juna, syöksyi päällemme valtavana pyörivänä tötterönä. Mutta kuin ihmeen kaupalla se ei osunut meihin. Se pyörähteli hitaasti ja raskaasti ohitsemme hipaisemattakaan, runteli joitain muita ihmisiä ja asemarakennuksen. Heräsin, ja ajattelin: enneuni. Me emme tule koskaan eroamaan.

Seuraavana päivänä soitit ja sanoit lähteväsi pois. Kokonaan.

Ennettä sen sijaan oli, että saman päivän aamuna, tuon unen jälkeen, olin maanisesti alkanut siivota työhuonettani ja pöytääni. Raivolla. Kyllästyneenä kaikkeen vanhaan, menneeseen, mikä pinojen alta pullisteli. Minä halusin siitä eroon.

Tunsinko soittosi jälkeen pakokauhua? Surua? Ajattelinko, että minä en selviä tästä ikinä?

Yllätyksekseni en.

Viereeni on ilmestynyt tyhjä paikka, huomaan. Siis oikeasti: näen siinä tyhjää, kun katson siihen. Tuntuu aivan kummalta. Tuntuu haikealta myös. Niin kuin Love Storyn lopussa. Peruuttamattomuuden aiheuttamaa haikeutta. Mutta samaan aikaan olen helpottunut näkemästäni tyhjästä.

Nämä molemmat tunteet: ne ovat jotenkin yllättäviä, synnyttävät sisälläni omituista hilpeää kaihoa. Tunnetta, jota en aiemmin tiennyt edes olevan olemassa.

Tämän uuden vapauden kanssa minä raivaan kantoja. Tämän uuden vapauden kanssa tuntuu, että voin tehdä mitä tahansa. Minä olen vapaa. Sitä minä olen.

Kotona kuvittelen täydellisyyden

2006-03-30T15:51:00.000+03:00

Viihdyn kaikkialla muualla huonommin kuin kotona. Kotona tykkään olla. Heti kun astun kotiovesta ulos, asiat saavat kaksi piippua. Muualla on muita, vieraita ihmisiä, jotka toisaalta voivat olla mukavia, mutta joilla toisaalta on aina jokin taka-ajatus, josta en tiedä. Ihmiset eivät tee lähes mitään ilman, että siitä on heille itselleen hyötyä. Se ottaa joskus päähän. Se saa myös muistamaan, että olen itse samanlainen.

Kappale, kun sitä soittaa kotona, omassa olohuoneessaan, pianolla, se soi kauniimmin, täydellisemmin kuin missään muualla. Ei ole kritiikkiä, eikä edes mahdollisuutta siihen, kenelläkään. Kun musiikkia saattaa ulkomaailmaan, se toisaalta saa osan merkityksestään, mutta toisaalta se… saastuu. Menettää neitseellisyytensä. Siitä tulee jotain olemassaolevaa, jonka joku pystyy määrittelemään. Minun mielessäni ja olohuoneessani musiikki on unelmia, kuvitelmia. Unelmia ihmisistä, kuvitelmia itsestäni ja siitä, millaiseksi tämä teos vielä tuleekaan muotoutumaan.

Mutta tuo alku… Viihdyn kaikkialla muualla huonommin kuin kotona. Onko se hyvä asia? Olenko minä siinä suhteessa onnekas? Vai olenko vain rajoittunut?

Liian suuri perhe

2006-03-30T11:33:00.000+03:00

Globalisaatio on tappanut yhteishengen. Globalisaatio on varmasti tuonut hyviäkin asioita tullessaan, mutta se on tappanut yhteishengen, alueellisen yhteenkuuluvuuden tunteen.

Ennen ei kehdattu antaa kenkää tehtaalliselle ihmisiä (niin usein kuin nyt, siis), koska kaikki periaatteessa tunsivat toisensa. Yrityksillä oli yhteiskuntavastuu. Nyt yhteiskuntavastuuta ei enää ole, mutta silloin kun sitä oli, se perustui sille, että kaikki luottivat siihen, että tuo kilpailijakin kantaa yhteiskuntavastuunsa. Pieni tehottomuus suvaittiin. Okei, otetaan vähän takkiin tästä hommasta, mutta pysyypähän tehdas pystyssä ja ihmiset saavat pitää työnsä. Nyt tuollainen ajatus on naurettava.

Kun kilpailijat ovat Kalkutassa ja Peijingissä, yhteiskuntavastuulla täällä meidän pienessä Suomessamme ei ole mitään merkitystä. Muut ovat liian kaukana, jotta yhteisyyden tunnetta voisi olla olemassa tai edes syntyä.

Sitä tunnetta, kun meillä oli se tunne täällä, ei enää pysty edes kunnolla tajuamaan. Siitä puhuminen on nyt naurettavaa. Sinäkin naurat, myönnä pois, ja pidät minua idealistina, joka haihatellen toivoo jotain, mitä ei koskaan ole ollut olemassakaan.

Yhteishenki, yhteenkuuluvuudentunne, on kuin kylällinen ihmisiä kuloalueen ympärillä seisomassa. Kun alue on sopivan iso, kaikki ovat lähes näköetäisyydellä toisistaan, rinki kestää, kaikki luottavat toisiinsa, siihen, että jos minä nyt pidän tämän oman tonttini tässä, estän tulta karkaamasta, kyllä muutkin niin tekevät. Mutta kun porukkaa tulee liikaa, kuvitteellinen kuloalue on tuhansia kilometrejä kanttiinsa… PAM. Yhteishenki pettää. Miten minä voin luottaa, että joku ihminen tuolla jossain, ihminen, jonka kaltaisia minä en ole koskaan nähnyt, ja josta minä en tiedä mitään, pitää sen oman tonttinsa, estää tulta leviämästä? Ei. Kyllä meikäläistä nyt viedään. Lähden juoksemaan, koska en enää luota muihin. Juoksemaan, jottei tuli minuun tarttuisi. Pian huomaan, että kaikki muutkin juoksevat. Kukaan ei luota, ja sitä paitsi kaikki ovat huomanneet, että kaikki muutkin juoksevat.

Tässä juoksukilpailussa ihminen paljastuu eläimeksi: jokainen pitää huolen vain itsestään.

Jos joku kirjoittaa johonkin turhaan blogiinsa jossain, että hei hei hei, ei juosta, se on älytöntä, koitettais nyt vaan tehdä nää asiat niin, että kaikki ei sais kenkää, kukaan ei kuule, koska kaikki ovat jossain liian kaukana, jossain tilattomassa tilassa, ajattomassa ajassa, kaikki vain ovat ja kukaan ei oikeasti ole olemassa toiselleen.

Ja se "kaikki", ne ihmiset, niiden kollektiivinen ääni kääntyy minua kohti ja sanoo: on pakko antaa kenkää, koska se on ajan henki. Meidän on juostava, koska kaikki muutkin juoksevat. Ei Suomi sitä trendiä voi pysäyttää.

Surullisinta, ahdistavan surullista, on, että tuo ääni on oikeassa. Ei sitä voi pysäyttää. Ei sitä vastaan ole järkeä taistella täällä jossain, yksin.

Maailma on liian suuri perhe.

Postuumi "menestys"

2006-03-28T13:38:00.000+03:00

Meillä oli aina lauantaisin ruokana kalaa, paistettuja kirjolohimedaljonkeja. Aika usein kävi niin, että soittotreenit oli sovittu lauantai-illaksi ja jouduin saunasta tultuani nappaamaan medaljongit muovirasiassa treenikämpille mukaan. Jokusen kerran unohdin syödä ne; keksimäni biisinalku tai uusi riffi tai Janan tai Jullin tekemä biisinalku vei mukanaan. Tomi alkoi polkea rumpusetistään sykettä ilmoille, soitto soi, parikymppisten katseet harhailivat seinillä, kirjahyllyissä, loputtomissa Planets and Stars –lehtien riveissä… Kalat muovilaatikossa ilmoittivat olemassaolostaan viimeistään kahden viikon kuluttua, kun sietämätön haju levisi treenikämppään.

Ikkunasta muistan katsoneeni monet kerrat Janan kotitalon puutarhaa, sitä kesäkuun vehreyttä, uskomatonta, avointa maailmaa, jossa emme tienneet olevan mitään rajoja. Ei ajallisia, eikä ajatuksellisia. Paitsi pari musiikillista rajaa oli: mahdollisuuksien mukaan biisejä piti tehdä niin, että ne kuulostivat U2:lta ja kaikki, mikä kuulosti Kolmannelta naiselta tuli hylätä. Kolmas nainen oli pannassa, junttiutta pahimmillaan. Sitä ei suvaittu eteläsuomalaisen kaupungin sykkeessä. (Sittemmin olen löytänyt Kolmannen naisen hienouden, mutta se onkin jo toinen tarina).

Kiersimme pieniä klubeja silloin tällöin. Keikkoja sai helpommin kuin nykyään, jopa ilman levytyssopimusta ja keikkamyyjää, kunhan tarjosi bändiä ahkerasti, piti liekkiä yllä. Meidän bändissämme liekkiä piti yllä Jana. Aina oli uusia suunnitelmia, studioon silloin, keikalle tällöin. Kansia teetettiin Jullin työkaverilla, kopioitiin Janan äidin työpaikalla; kerrankin kuvasin jotain kipsipäitä Janan olohuoneen sohvalla. Taidetta. Kelpasi kanteen.

Parin vuoden kuluttua bändiin liittyi uusi jäsen, Matti. Hän soitti hammondia, toi uutta virtaa, uusia unelmia, naiviutta, joka meiltä oli jo alkanut kulua loppuun lukemattomien demojen kanssa painiskellessa; tähtäimenä oli levytyssopimus, hinnalla millä hyvänsä. Sopimus, joka jäi kuitenkin saamatta.

Nämä kaikki muistot ovat rakkaita. En vaihtaisi niitä mihinkään. Tiedän, että on lukematon määrä ihmisiä, jotka antaisivat vasemman kätensä saadakseen tilalle kaiken sen, minkä tuolla porukalla koimme 20 ikävuoden molemmin puolin. Silloin sillä ei tuntunut olevan suurempaa merkitystä. Höntyilyä edestakaisin, ilman minkäänlaista kokonaiskuvan hahmotusta. Rocktouhuilua, näetkös.

Eletyn elämän jännittävä piirre on, että se muuttuu tarinaksi jälkikäteen. Ihminen kuvittelee, että hän nyt elelee siinä pientä sievää elämäänsä, ja jossain vaiheessa jostain putkahtaa jotain, jota hän voi alkaa kutsua historiakseen. Näin ei ole. Historia on juuri se eletty elämä. Se, mikä on joskus ollut tavalliselta tuntuvaa arkea, ottaa tarinanmuotonsa, omaksuu draamankaarensa jälkikäteen. Olin vain kerran 20-vuotias, vain kerran 21-vuotias... Nostalgiaa, nostalgiaa.

Se siitä, patetia ei ollut tämän tekstin idea.

Entä jos kaikki tuo kaveriporukassa eletty rockhöntyily muuttuu kiinnostavaksi jälkikäteen myös joidenkin muiden ihmisten mielestä? Bändi leimataan merkitykselliseksi postuumisti, kuolemansa jälkeen. Ajatus on perverssi, luonnonvastainen, koska pikkuruisen demobändin kuuluu muuttua merkitykselliseksi nimenomaan vain ja ainoastaan siinä soittaneille ihmisille, joiden nostalgianhehkuinen muistelu (kuten kaikki ylläkirjoittamani) on kaikkien muiden mielestä naurettavaa tai korkeintaan liikuttavaa.

Muutama vuosi sitten Julli soitti hykerrellen. Bändimme, Helmi nimeltään, oli mainittu jossain levyarvostelussa. Siis referenssiyhtyeenä. "Bändi kuulostaa ajoittain Helmeltä, tuolta sympaattiselta hämeenlinnalaiselta pop-orkesterilta…" tai jotain. Naureskelimme. Olimme muuttuneet postuumisti a) sympaattiseksi ja b) ylipäänsä mainitsemisen arvoiseksi. Kumpaakaan emme olleet juuri kenenkään mielestä silloin kun Helmi vielä oli olemassa.

Asia ei jäänyt siihen. Parina viime vuonna on tapahtunut muutakin, mikä on nostanut Helmen omituiseen historian valokeilan loisteeseen. Himmeän valokeilan tosin, mutta kuitenkin.

Kosketinsoittajamme Matti on laulanut Ultramariinin riveissä, tehnyt oman soololevyn Puuhastellen, nimellä Matti Johannes Koivu. Julli, Juha Itkonen, on kirjoittanut kaksi kiitettyä romaania, joista jälkimmäinen, Anna minun rakastaa enemmän, käsittelee rockmaailmaa. Juhan haastattelujen ja romaaniarvosteluiden yhteydessä Helmi on alkanut putkahdella esille jatkuvasti. Helmen vaiheista saa lukea milloin Nyt-liitteestä (kaksi kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, ensin Korentoa käsittelevässä pikkujutussa, sitten Juha Itkosta käsittelevässä isossa jutussa, jossa kahlattiin Helmen vaiheita läpi hyvinkin huolellisesti), milloin musiikkilehdistä, milloin Hesarista, niin kuin tänä aamuna, Matti Johannes Koivua käsittelevän artikkelin kohdalla. Jana on perustanut omaa nimeään kantavan bändin, jonka ensisingle Pauliina pauhasi radioissa viime loppuvuodesta taajaan. Korennonkin kanssa jonkinlainen asema on ansaittu; yksi levy julkaistu, sen muutamat sinkut soivat radiossa, toista levyä ollaan menossa tekemään...

Kaikki tämä toiminta versoo Helmestä, tuosta viattomasta pikkuorkesterista, joka omilla rahoillaan kiersi Suomenniemeä, omilla rahoillaan teki demoja, haaveili sopimuksista, tv-keikoista… huomiosta. Huomiota tuli, mutta vasta jälkikäteen. Levytyssopimuksia, kustannussopimuksia tuli, vasta jälkikäteen, vasta muissa kokoonpanoissa. Lukemattomat kerrat on pohdittu, mitä Helmestä jäi puuttumaan. Miksi se ei sykähdyttänyt riittävästi? Ehkä emme kuitenkaan panostaneet tarpeeksi? Ehkä suunnitelmallisuutta ei kuitenkaan ollut riittävästi?

En tiedä. Mielenkiintoista kaikki silti. Helmi elää omaa elämäänsä. Koittaako vielä aika, jolloin saamme alkaa kaivella esille niitä pahvilaatikoita, joissa on myymättömiä Helmen cd-demoja? Silloin niitä ei kukaan ostanut. Vielä pari Korento-levyä, pari Jana-levyä, pari Matti Johannes Koivu –äänitettä, pari Juha Itkosen kirjaa, ja me lyömme leiville! Nostalgiaa tihkuvia muistokonsertteja, joissa esitettyjä biisejä kukaan ei tunne, merkillistä hypeä… mikä ihmeen Helmi?! Mistä se nyt yhtäkkiä on putkahtanut esille?

Sillä tosiasiahan luonnollisesti on, että Helmi on siltikin vasta pienen piirin tuntema nimi. Omassa rinnassani silti tunnen sykähdyksen aina kun se mainitaan. Minun Hämeenlinnani. Minun kaverini. Meidän rakastettu lapsemme, Helmi. Hassua, että joku mainitsee hänen nimensä nyt, näin monen vuoden jälkeen.

Jämät menossa

2006-03-24T11:45:00.000+02:00

Tupakasta tulee pikapuoliin tuote, jota päivitellään: kuinka sitä on joskus voitu myydä kaupassa muiden tuotteiden joukossa? Näin käy nopeammin kuin juuri kukaan älyää uskoa. Kymmenessä vuodessa, veikkaan. Ehkä nopeamminkin?

Tiedän, tiedän, miljardibisnestähän se on, eli aikamoinen taistelu on edessä tupakkatehtaita vastaan käräjöivillä juristeilla, joiden avaintodistajia ovat muun muassa tehtaiden ex-kemistit. Heidän määränsä on kuitenkin lisääntynyt viime aikoina. Siis tupakkateollisuuden palveluksessa olleiden julkisuuteen astuneiden henkilöiden, jotka tietävät teollisuudesta yhtä sun toista tulenarkaa, tupakan lisäaineista jne.

Tupakkateollisuus uhkailee ja painostaa entisiä työntekijöitään, koittaa saada heitä vaikenemaan. Onneksi jotkut uskaltavat puhua, ja kun uskaltajia lopulta on riittävästi, saavutetaan kriittinen massa, loputkin uskaltavat tulla esille, heitä on kymmeniä tuhansia. Isokin bisnes siinä alkaa huojua hiljalleen; lopulta koko rakennelma tulee alas että rytinä käy. Ja se vaihe on nopea. Tarvitaan vain kriittinen massa, riittävästi todisteita tupakan vaarallisuudesta, muutamissa maissa tupakointi kielletään lopulta kokonaan ja niin edelleen. Kuulostaa uskomattomalta nyt, ei enää pian.

Vuosiahan tupakkateollisuus sinnitteli väitteineen, joiden mukaan tupakan ja keuhkosyövän yhteys on vain spekulaatiota. Siitä höpötyksestä on päästy. Yhteys on tutkimuksissa todettu kiistattomaksi.

Vuosikausia väiteltiin, pitäisikö baareissa olla savuttomat alueet. Ideaa pidettiin mielipuolisena, ja katso: Nyt on jo maita, joissa ei saa polttaa ollenkaan baarissa. Meilläkin ollaan siihen suuntaan menossa.

Tupakkateollisuus on siis aivan yhtä haavoittuvainen kuin mikä tahansa muukin jättibisnes. Tarvitaan vain riittävä määrä epävarmuutta ja rahoitus karkaa pakokauhun vallitessa muihin kohteisiin.

Tupakoitsijoiden (joita on tuttavapiirissä paljon, itsekin tulee silloin tällöin tupruteltua) meriselitys on ollut: "saahan sitä jokainen tehdä omalle terveydelleen mitä haluaa."

Selitys ontuu. Äskettäin julkaistiin tupakoinnin vaaroja koskeva selvitys, jonka takana on Smoke Free Partnership –ryhmä. Siihen kuuluvat Euroopan hengityssairauksien järjestö ERS, Britannian suurin syöpätutkimusjärjestö Cancer Research UK, Ranskan kansallinen syöpäinstituutti ja Euroopan sydäntautiliittojen yhteistyöelin. Ei siis mitään pienen marginaalin vastarintaa.

Selvityksen mukaan EU-maissa kuolee vuosittain 79500 ihmistä passiivisen tupakoinnin seurauksena. Siis vähän yli Porillinen ihmisiä kuolee, kun muut tekevät omalle terveydelleen, mitä huvittaa.

Eikä tässä vielä kaikki: Selvityksessä todetaan, että savukkeesta ulos tuleva savu on terveydelle vaarallisempaa kuin tupakoitsijan sisälleen kiskoma. Meriselitys on siis kirjoitettava tästä lähtien muotoon: "saahan sitä ihminen tehdä muiden terveydelle ihan mitä itse haluaa."

Tupakoija, vedähän kiireesti henkosesi, aikaa ei ole enää paljon.

Lapsen ote

2006-03-16T14:27:00.000+02:00

Ymmärrätkö kuinka anarkistisen filosofian mukaisesti lapsi rakentelee maailmankuvaa pieneen päähänsä? Ja kuinka suoraviivaisesti. Ilo on sitä, että on iloinen jostain asiasta, koska on iloinen olo, koska TUNTUU iloiselta. Pelko on sitä, että jokin asia pelottaa, saa tuntemaan, että maailmassa ei ole turvallista paikkaa. Näillä asioilla ei ole mitään, mitään, tekemistä realismin kanssa.

Lähdin koulun kevätpölyiseltä pihalta ehkä kello 13 kotia kohti. Kotimatka oli 700 metriä, mutta se tuntui tietysti paljon pidemmältä. Vuoden täytyi olla 1983 tai sitä luokkaa. Pysähdyin omakotitaloon perustetun leipomon eteen luokkakaverini kanssa. Maassa kuljeskeli mustia muurahaisia. Talloimme niitä reput heilahdellen hikisinä, totaalisen välittämättä ohikulkijoista. Nimesimme näin syntyneen tanssin muurahaispolkaksi.

Tämä ei ollut se, joka tuotti iloa. Se nyt oli vaan tanssi, muurahaispolkka, katsos. Siunattu tehottomuus ja järjettömyys. Miksi emme olisi tanssineet muurahaispolkkaa?

Luokkakaverini jatkoi leipomon risteyksestä toiseen suuntaan, minä jatkoin ison kadun vartta. Kohti iloa, josta en vielä tiennyt tässä vaiheessa.

Minä asuin tämän kadunvarren isoimmassa kerrostalossa numero 50. Noin sata metriä sitä ennen oli lähes yhtä iso kerrostalo numero 40. Neljänkympin eteen nurmikolle oli levitetty kananpaskaa. Haisi kevät. Nurmi ei ollut oikeastaan vielä edes nurmea, vaan sellaista märkää alustaa, jolle olisi voinut hyvin kylvää kymmeniä neliöitä rairuohoa.

Neljänkympin edestä, kananpaskan seasta, sattui silmiini jotain kiiltävää. Pullonkorkki! Nostin sen. Ei voi olla totta: Olvin vissypullonkorkki, jollaista en ollut vielä koskaan nähnyt! Mikä satumainen onni! Mistä se on voinut tähän tulla? Kuka hullu korkin on hylännyt? Ja mikä tuuri, että kukaan ei ole löytänyt sitä ennen minua.

Olin sanoinkuvaamattoman iloinen jatkaessani matkaa. Hypähtelin, niin kuin lapset hypähtelevät. Iloa olisi kestänyt varmasti iltaan, jollen olisi tavannut lähikaupan portailla arviolta 70-vuotiasta setää, joka linkkasi, koska oli ollut sodassa. Silmät olivat jo sirrillään, mitä ne eivät nykyseitsemänkymppisillä ole. Puhe kähinää, jollaista se ei ole nykyään. Käsivarressa oli joku tatuointi, olin nähnyt sen; nyt kättä peitti tummansinisen pusakan hiha. Istahdin ukon viereen jutustelemaan. Kerroin varmasti korkista, vaikken muistakaan sitä. Aurinko tuikki oksistosta. Kananpaska haisi yhä. Olin iloinen.

Yhtäkkiä ukko sähähti: "Lapsenryöstäjä! Tuo kaveri on lastenryöstäjä", hän sanoi ja osoitti toiselle puolelle tietä. Pitkä ruskettunut, vaaleatukkainen mies luikahti valkoiseen Fiatiin. Pääni muodosti salamana search imagen, jota tulisin noudattamaan vuosikaudet. Minun stereotypiani lastenryöstäjästä. Minua alkoi pelottaa ja itkettää. Lähdin pois sanomatta mitään.

Tulin kotiin. Olin hyvin hiljainen, mikä ei ollut tavallista. Ehkä puolen tunnin epäröinnin jälkeen uskalsin kysyä kotona, että onko lastenryöstäjiä olemassa. "On niitä ehkä jossain, mutta ei sellaisia täällä Suomessa tarvitse pelätä", kuului vastaus.

Kotiväki kysyi, lähtisinkö kävelylle. Mentäisiin rannalle, otettaisiin kiikari mukaan, ja katsottaisiin, onko sulaan tullut lisää sinisorsia. En lähtenyt. Minua pelotti. Pelkäsin kuollakseni, että lastenryöstäjä tulisi ja ottaisi minut noin vaan kyselemättä. Edes koti ei tuntunut turvalliselta sillä hetkellä koska lastenryöstäjä saattaisi tulla tänne yhtä hyvin. Koti oli kuitenkin parempi kuin mikään muu vaihtoehto.

En muista, mihin pelko sitten taas haihtui, mihin se vaihtui? Johonkin äärimmäiseen tunnetilaan kuitenkin. Hetkessä. Ehkä toiseen iloon, kun muistin, että illalla on jalkapallotreenit, pääsee säntäilemään kuraiselle kentälle pitkissä oransseissa sukissa.

Woo-oo-uu ukkostie!

2006-03-15T11:18:00.000+02:00

Nick Hornby on verraton popkirjailija. Valitettavasti suurin osa Hornbyn nimen kuulevista yhdistää hänet siihen lössöön Poika-nimiseen elokuvaan, joka perustuu Hornbyn kirjaan. Siinä Hugh Grant on lopullisesti seonnut askelmerkeissään ja näyttelee enää itseään näyttelemässä itseään näyttelemässä aina sitä samaa roolia. (Mainittakoon, että esimerkiksi Notting Hillistä jostain syystä tykkään. Siinä Hugh on mainio kaikkine silmänräpyttelymaneereineen.)

Jos Hornbyn kirjojen filmatisoinneista pitää jokin nostaa esille, se on tietysti High Fidelity, jossa pääosaa näyttelee John Cusack. Leffan suomenkielinen nimi on muistaakseni Uskollinen äänentoisto. Onko siinä sitten taas mitään järkeä, se on toinen juttu."Uskollinen äänentoisto"… Ei se kai aivan tavoita sitä tunnetta, mitä Hornby on tuolla romaaninsa nimellä hakenut.

Mutta. Syynä tälle kirjoitukselle on Nick Hornbyn esseemäisistä teksteistä koostuva kirja 31 Songs (suomeksi 31 Biisiä). Siinä Hornby kertoilee omalla omituisella tavallaan mielikappaleistaan populaarimusiikin historiassa. Kirjassa on paljon referoimisen arvoista hulluutta, mutta pitäydyn pähkäilemään vain viisua, jonka Honby on valinnut listan ykköseksi: Bruce Springsteenin Thunder Road. Ykkösenä voisi olla vaikka kuinka latteita valintoja: U2:n One, Dire Straitsin Sultans of Swing, Led Zeppelinin Stairway to Heaven, Beatlesin koko tuotanto, Rolling Stonesin Satisfaction… You name it. Ja Brucenkin tuotannossa miljoona kertaa todennäköisempiä vaihtoehtoja on kosolti: Born to Run, River, Hungry Heart, Streets of Philadelphia, miksei myös superhitti Born in the USA, jonka Ronald Reagan valita pläjäytti aikoinaan vaalilaulukseen, ennen kuin joku ehätti sanoa, että hei Ronald, mitäs jos vaikka kuuntelisit ne sanat ensin: Got in a little hometown jam/ So they put a rifle in my hand/ Sent me off to a foreign land/ To go and kill the yellow man. Aika rebublikaaninen meininki toki!

Thunder Road julkaistiin 1975 Bruce Springsteenin Born to Run –levyllä, jota tehtiin valtavien paineiden alla. Kaksi edellistä levyä olivat keränneet kiitosta kriitikoilta, mutta olivat myyneet vähän. Levyn nimikappale on Springsteenin omienkin sanojen mukaan suora yritys isoon menestykseen. "A 24 yr. old kid aimin’ at the greatest rock ‘n’ roll record ever", on Springsteen sanonut. Ja kuroitus suureen sukseeseen onnistui kuin onnistuikin. Springsteenistä tuli supertähti.

Mutta miksi monessa yhteydessä maailman parhaiden popkappaleiden joukkoon kukitettu albumin nimikappale ei ole kelvannut Hornbyn listalla ykköseksi? Miksi sellaiseksi on kelvannut pianonpimputuksella käynnistyvä, valtavaksi eskapistiseksi vyörytykseksi kasvava Thunder Road, jonka nimen Springsteen on napannut Robert Mitchumin samannimisestä elokuvasta?

En tiedä syytä, mutta muistan sen sykähdyksen tunteen, kun ensi kerran selailin Hornbyn kirjaa. Thunder Road nimittäin komeilisi ykkösenä myös omalla listallani. Se ei ole maailman paras poplaulu. Mutta se on laulu, joka kestää kulutusta loputtomiin. Se on sen hämmästyttävin piirre. Olen kuunnellut Thunder Roadin varmasti 300 kertaa elämäni aikana, mutta joka kerran kun se alkaa kuulua, saan saman oudon tunteen. Kappaletta leimaavat vastaanpanematon kaiho ja rehellisyys. Kyseessä on lisäksi kappale, jota voi kuunnella missä mielentilassa tahansa: Alkuillasta ennen bileisiin lähtöä, viimeiseksi kotiin tullessaan, ja bileissä kaiken vauhtimusiikin keskellä laulua voi hoilata kajareitten vieressä ihmetellen silmiinsä kihoavia kyyneleitä. Ja kun armoton aamu koittaa, Thunder Road saa elämän oikeille raiteilleen. Sellaisia poplauluja ei ole maailmassa montaa.

Kaikki yritykset kuvailla Thunder Roadin hienoutta ovat latteuksia ja tuhanteen kertaan kuultuja kliseitä. Ainutlaatuista on tietysti Springsteenin tulkinta ja artistin profiilin hämmentävä yhdenmukaisuus hänen kappaleidensa hengen kanssa. Ne ovat yksi yhteen. Springsteen on itsekin todennut ajaneensa koko uransa hänelle itselleen tärkeätä asiaa, jota voisi yrittää taas kliseisesti kuvailla sanomalla, että hän on aina laulanut pienestä ihmisestä, seissyt taviksen puolella. Oikeastaan ollut itsekin tavis megamenestyksestään huolimatta.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus on? Olkoon se vaikka tämä: jos et ole kuullut Thunder Roadia, kuuntele se ensi tilassa. Jos olet kuullut Thunder Roadin, kuuntele se silti ensi tilassa.

Springsteen laulaa Marylleen:

So you're scared and you're thinking/ That maybe we ain't that young anymore/
Show a little faith there's magic in the night/ You ain't a beauty but hey you're alright /Oh and that's alright with me

Well now I'm no hero/ That’s understood/ All the redemption I can offer girl
Is beneath this dirty hood/ With a chance to make it good somehow/ Hey what else can we do now?/ Except roll down the window/ And let the wind blow back your hair/ Well the night's busting open/ These two lanes will take us anywhere/ We got one last chance to make it real/ To trade in these wings on some wheels/

Mitäpä siihen lisäämään, paitsi tietysti Springsteenin tulkinta, jota ilman nuokin sanat ovat vain sanoja.

Lordin kohtalo

2006-03-14T11:54:00.000+02:00

Aion haukkua Lordia, vaikka en haluaisi. En haluaisi, koska minulla on periaate: en hauku nimeltä ketään suomalaisia artisteja missään yhteydessä. Siinä ei ole mitään järkeä. Suurimmaksi osaksi joviaalia ja yritteliästä porukkaa. Miksipä heitä haukkumaan?

Niin, siitä Lordista. Eilen joku pönttö sanoi televisiossa, että kun se on niin suomalaista musiikkia, että tällaista heviä ei voitaisi tehdä Ruotsissa tai missään.

Tiedän, että Lordi itsekin kutsuu musiikkiaan heviksi, mutta eihän se nyt heviä ole herranjestas! Sitä paitsi Lordissa ei ole mitään suomalaisen kuuloista. Niiden kappaleiden perusteella, jotka olen kuullut, Lordi on aika tyylipuhdasta hard rockia Amerikan malliin. Bändin esikuvia ovat ainakin Kiss ja Alice Cooper. Tosin Kissin poskettomista huudatuskertosäkeistä ja kaiken eläväisen yli tornadon lailla pyyhkivästä seksuaalisuudesta ja eroottisuudesta ei Lordissa ole tietoakaan. (Jos Kissin laulaja Paul Stanleyn ja basisti Gene Simmonsin seksuaalinen energia saataisiin purkitettua, maailman energiakriisi olisi ratkaistu.) Lordissa ei liiemmin ole sitä mitä Alice Cooperissa oli. Tunnetta siitä, että onko tuo helvetti oikeasti noin paha jätkä? Mean motherfucker. Lordi on Tomi Putaansuu Rovaniemeltä. Kiss-yhdistyksen puheenjohtaja. Ainakin oli vielä jokin aika sitten. Hän on päättänyt lähteä esikuviensa tielle, pukemaan itsensä noin ja tekemään hard rockia Amerikan malliin. Siinä kaikki.

Kas noin. Olen tinkinyt periaatteestani, ja haukkunut suomalaista artistia nimeltä. Tuntuu helvetin pahalta. Miksi silti tein sen?

Koska televisio esineellistää ja ilmiöittää kaiken, mikä televisiossa esitetään. Ja mikä pahinta: vaikka tiedostan järjen tasolla, että kyse on ilmiöittämisilmiöstä, en voi mitään sille, että tunteeni lähtevät siihen mukaan. Euroviisujen yhteydessä tulleen runsaan televisio-näkyvyyden myötä Lordi ei ole enää bändi eikä musiikkia vaan ilmiö. Jalustalle asetettu, kaikesta ympäröivästä erilleen nostettu ilmiö, jota voi kommentoida rauhassa juuri niin kuin itse haluaa. Kun siis arvostelen Lordia, minusta tuntuu, että en arvostele Tomi Putaansuuta. Käsittämätön ajatus, mutta niin se vain on! Tiedän, että se on Tomi Putaansuu. Olen aika varma, että Tomi Putaansuulla on herkät tunteensa ja kompleksinsa kuten jokaisella ihmisellä. Tiedostan selvästi kuinka television ilmiöittämisreaktio on kadottanut nämä asiat Lordista ja jättänyt jäljelle onton käsittämättömän yksipuolisen ja suppean kuvan, kuoren, siis ilmiön, joka ei tunne mitään. Ja vaikka tiedostan nämä asiat, silti vailla tunnontuskia arvostelen Lordia pyhän periaatteeni vastaisesti.

Niin vahva on televisio.

Mihin sitä nyt vertaisi? Koviin huumeisiin kohdistuvassa riippuvuudessa on kyse vähän samantapaisesta ilmiöstä. Vaikka narkomaani tietää järkensä perusteella, että hän on holtittomassa tilassa, hänen pitäisi päästä eroon kamasta, ennen kuin hän kuolee, hän ei silti pysty tekemään asialle mitään, koska huumeet tekevät hänelle niin vastustamattoman hyvän olon.

Koska tunteet ovat sittenkin vahvempi kuin järki.

Lordi, Tomi Putaansuu, anna anteeksi arvosteluni. Luultavasti meillä Kiss-faneina synkkaisi hyvin, luultavasti näemme monet asiat musiikissa, kenties jopa elämässä, samalla tavalla. En ymmärrä mikä minuun meni. Syytän televisiota, tunteiden voittoa järjestä ja ihmisen sanoinkuvaamatonta heikkoutta, moraalista rappiotilaa.

Nouse leijani, nouse!

2006-03-13T09:00:00.000+02:00

Tuulinen ranta. Muistan sen selvästi. Lennätämme leijaa. Ei meinaa ensin nousta. Lopulta se nousee. Löydämme syrjäisen kumpareen, riittävän puhurin.

Vaikka on pilvistä, joudun silti menemään uimakouluun. Rannassa on ällän muotoinen laituri, jolla kävelee mustia pieniä muurahaisia. Ruohikko; astun mehiläisen päälle. Itken lohduttomasti. Valkoinen pitkä kulahtanut parakkimainen rakennus; mikä sen merkitys on? Miksi se on niin jumalattoman iso tällä kunnan uimarannalla? Ainakin siinä on kioski, jossa myydään keltaista ja punaista Jaffaa, 80-luvun alun etiketeillä, tietenkin. Oliko kaikki onnellisempaa silloin? Olivatko ihmiset vilpittömämpiä? Nousukautta ei oltu eletty, eikä lamaakaan. Siunattu tehottomuus, työpaikoissa, yksilöiden kesken, yhteisössä. Ei perustettu komiteoita miettimään, kuinka työtä saadaan tehostettua, kuinka kolmen ihmisen työt voisi tehdä vain yksi.

Kuvittelenko vaan? Ehkä se on se lapsen perspektiivi. Sillä minullehan se oli tietysti onnellisinta aikaa. 1981. Voi kun sitä saisi spraypulloon säilöttynä. Voisi suihkauttaa sitä ilmaan ripauksen, aina kun alkaa ahdistaa. Kun 2006 tunkeutuu päähäni lööpeistä ja tekee selvää jälkeä, nakertaa tieltään kaiken, millä on merkitystä. "Leena Harkimo suuttui tuomareille!", luki jommassakummassa lööpissä tänä aamuna. Mitä siihen voisi lisätä? Mitä saatanan merkitystä sillä on minkään kannalta?

Kävimme isän kanssa suunnilleen 1981 jossain lennonjohtajien lätkäpelissä. Isä vuoroin taputti, vuoroin manasi, mutta nauroi koko ajan. Kun lähdimme pelistä, kysyin isältä, kumpi voitti, tai ketkä siellä edes pelasivat. Isä vaan nauroi ja sanoi, että taisivat ne voittaa, joiden ei pitänyt voittaa. Oikeasti sillä ei ollut mitään merkitystä. Onko ihmislaji jotenkin muuttunut sittemmin? Tuntuu, että nyt vain sillä on merkitystä kuka voittaa. Ehtivätkö lennonjohtajat edes pelaamaan työpaikkalätkää? Sekin aika pitää varmaan kuluttaa johonkin eheyttämiseen, että jaksaa töissä.

Tein tänä aamuna bussissa päätöksen. Lopetan useimpien lehtien lukemisen. Lopetan iltapäivälehtien satunnaisen selailun, seiskan selailun. Nämä olivat päätöksistä helpoimpia. Vaikeampi päätös oli se, että aion lopettaa Rumban ja Soundin lukemisen. Ne aiheuttavat minulle epämääräisen perässäroikkumisen tunteen, että on pakko pärjätä, pakko olla sitä, pakko olla tätä, että voisi olla sitä, mitä nuo lehdet edustavat. Ei. Olen kyllästynyt siihen. Se ei voi olla kaiken tarkoitus. Päättyköön siis sekin ahdistus tähän päivään.

En osaa oikein selittää. Haluan löytää kukkulan. Riittävän syrjäisen kukkulan, jolta leijani jaksaisi nousta.

Pop, musiikkia heikkoudesta

2006-03-07T12:59:00.000+02:00

En ole kirjoittanut blogiin aikoihin. Ei ole ollut sanottavaa. Nyt tuntuu, että joku itu löytyi. Yritän kuvailla löytymistä tässä.

Tein yhtä lauluntekstiä viikkotolkulla, silloin tällöin. Ei onnistunut. Sain hyviä riimejä, hyviä yksittäisiä lauseita, mutta jotenkin tekstiltä puuttui kehys, mihin se olisi kiinnitetty ja myös motiivi, miksi se on kirjoitettu.

Tässä eräänä aamuyönä heräsin neljän maissa. En saanut unta. Mieli tuntui oudon kirkkaalta. Joskus niin käy. Pimeä ja hiljaisuus houkuttelevat esille ajatuksia, jotka ovat liian arkoja näyttäytymään muulloin.

Tulin ajatelleeksi ongelmatekstiäni. Yhtäkkiä tuntui, että oikea rytmi on mielen päällä. Uskaltaisiko sitä ruveta härnäämään paperille? Menin päätyhuoneeseen, laitoin valot. Katselin siinä katulamppujen vartioimaa katua, ajattelin pakkasen kireyttä, lumikiteitä, ja kirjoitin tekstin alusta loppuun kerralla. Tämä versio oli viides. Aamulla tarkastelin tekstiä, ja olin edelleen tyytyväinen. Miksi en ollut aiemmin löytänyt oikeata tunnelmaa? Ja ennen kaikkea: Mikä tekee juuri tästä tekstistä paremman kuin aiemmista versioista? Syy vaikuttaisi olevan tekstin lähtökohta. Väsynyt, lakoninen sävy, joka kertojalla on. Maailma on paska paikka, minä olen perseestä. Siitä huolimatta on vielä joitain asioita, joita haluan ääneen sanoa, ja ne asiat tulevat tässä… Siinä kiteytettynä tekstin tunnelma.

Olen yhä useammin huomannut päätyväni samankaltaisiin ratkaisuihin teksteissä. Pop on minulle juuri nyt musiikkia heikkoudesta. Jos aistin tekstissäni inahtavaakin tarvetta todistella jotain, tai pelkoa myöntää oma epätäydellisyyteni, ärsyynnyn ja aloitan alusta.

Olikos tässä nyt mitään uutta? En tiedä. Mun blogi, kirjoitan mitä haluan. Sitä koitan hokea itselleni. Mun laulut, kirjoitan mitä haluan. Mun elämä, teen mitä haluan. Miksi noita pitää itselleen hokea, maailman selvimpiä asioita? Miksei vaan osaa aina olla.

Bowie kalliomaalauksessa

2006-02-14T12:08:00.000+02:00

Vilkaisen ulos hotellin ikkunasta. Kopernikuksen patsas seisoo eilisellä paikallaan. Sen pään päällä istuu pulu. Patsaan juurelta lähtee leveä kävelykatu, joka on nyt aamun lämmettyä täynnä elämää. Seuraan joitain ihmisiä katseellani. Heidän hahmonsa hunnuttuvat askel askeleelta aamupäivän autereessa ja katoavat sitten kulman taakse. Mihin he menevät? Keitä he ovat?

Haen filmiä hotellin alakerran pienestä kamerapuodista. Luultavasti Torunin keskiaikaisen kaupungin ainoat kaksi diafilmirullaa. Nostan vielä pankkiautomaatista muutamia satoja zloteja rahaa ja lähden kävelemään kävelykatua alas kohti jokea.

Wisla on Puolan suurin joki. Leveä ja hiekkasärkkien koristelema tältä kohdalta. Maanviljelyksen saastuttama, mutta kaunis kuin mikä. Jokilaivat kulkevat edestakaisin. Rennot kapteenit ohjastavat niitä kipparilakit takaraivollaan. Jutustelevat matkustajille, ovat tuttavallisia, mutta arvokkaita. Niin kuin kaikki puolalaiset, joita tähän mennessä olen tavannut. Puolaa ei keksitty eilen. Sivistys tulee jostain vuosisatojen takaa niin suurella paineella, että sitä eivät kansantalouden heilahdukset tai unioniin liittymiset pysty horjuttamaan.

Otan joitain kuvia laivoista. Jään katselemaan nuorta paria, joka käyskentelee rantatietä kivetyksen ja kukkaistutusten välissä. Tunnen pienen piston rinnassani. Osittain siksi, että minä en voi nyt kulkea noin, mutta mukana on myös kaikkia ulkomaan matkoja leimaavaa kaihoa: minä en voi koskaan elää täällä kokonaista elämää, tuntea tätä kaikkea kodikseni. Minä haluaisin, mutta minä en voi.

Kävelen Wislan rantaa edemmäs. Keskiaikaiset rakennukset, pyhimyspatsaat katoilla, kirkonkellot, jokilaivojen tuuttauksia… Valtavan sillan kupeesta lähtevät portaat ylös kadulle. Niiden välitasanteella seinämä on täynnä graffiteja ja muuta ajankuvaa. En kiinnitä niihin kummempaa huomiota. Olen jo lähes kadulla, kun palaan vielä takaisin. Minun on pakko varmistaa eräs asia. Mielikuvitus on tehnyt minulle temput, ajattelen, mutta jotta tämä pieni seikka ei jäisi kalvamaan loppupäiväksi, päätän palata takaisin graffitien luokse. Eihän siellä mitenkään voinut olla David Bowien Aladdin Sane –levyn kansikuvaa esittävää pientä mustaa maalausta?

Kyllä siellä voi! Maailmani pysähtyy hetkeksi. En muista koskaan kohdanneeni näin puhuttelevaa populaarikulttuurin detaljia! Löytämisen riemu on rajaton, kuin arkeologilla vastalöydetyn kalliomaalauksen äärellä!

Kun on elänyt koko elämänsä maassa joka vannoo vakaan talouskasvun, jatkuvan uusiutumisen ja kaiken vanhan hävittämisen nimeen, maassa, jossa katukuvaan ilmestyvien seinämaalausten ja epämääräisten spreijausten odotettu elinikä on osapuilleen kolme kuukautta, vuosikymmenten takaisesta ajasta kertovan kuvan löytäminen on surrealistinen kokemus.

Bowien naama herättää lukemattomia kysymyksiä. Onko se todella maalattu tuohon iäkkään näköiseen seinään Aladdin Sanen ilmestymisen aikoihin, 1973? Aladdin Sane on Bowien glamrock-aikakautta määrittävän trilogian keskimmäinen levy. Se on myös Bowien alter ego, joka on oikeastaan eräänlainen laajennettu ja terävöitetty kuva Ziggy Stardust –hahmosta, jonka Bowie kehitti vuotta aikaisemmin. Aladdin Sanen (= a lad insane = hullu jätkä) hahmo on Bowien omien sanojen mukaan hänen veljensä Terryn inspiroima. Terry sairasti skitsofreniaa. Siksi siis salamakuviolla kahtia jaettu naama. Onko tämä tiedonmurunen totta vai jälkikäteen lisättyä väritystä, sitä ei voi tietää.

Olisiko Torunin kaupungin porraskujalla sijaitsevan kuvan voinut maalata joku Bowie-diggari äskettäin? Selitys tuntuu mielettömältä, mutta siihen liittyy oma kiinnostavuutensa. Mikä tämän henkilön olisi ajanut jalkautumaan maalausvälineiden kanssa ja lyömään oman manifestinsa tiukasti nykymaailman alakulttuureissa kiinni olevan graffititaiteen rinnalle?

Jatkan tohkeissani matkaani, ja palaan hotellille. Myöhemmin päivällä olen jo matkalla Masurian järvialueelle, kun minua alkaa kaduttaa. Miksen dokumentoinut kuvaa huolellisemmin? Otin siitä vain kaksi valokuvaa, laajemmin ja tiiviimmin rajatun. Puolan liityttyä EU:hun uudistusmielisyys leviää, tuokin portaikko kunnostetaan vuorenvarmasti lähivuosina, ellei niin ole jo tehty. Pääsenkö vielä joskus näkemään kuvan? Kuka sen on tehnyt?

Maailma päivittyy hirvittävällä vauhdilla joka hetki. Menneen jäljet pyyhitään pois. Vasta tulevat polvet kaipaavat tietoa, jolla ei ole meille mitään merkitystä. Tietoa siitä kuinka sinä ja minä elimme ja ajattelimme juuri tänään, 14. helmikuuta 2006.

En ymmärrä, siis ymmärrän

2006-02-13T17:10:00.000+02:00

Jouduin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräämään ja viemään erästä läheistä ihmistä sairaalaan. Oli liukasta, matkaa 25 kilometriä. Ei paljon, mutta siinä unenpöpperössä liikaa sekin. Pellot vilistivät mustana ikkunoiden ohitse, vaikken niitä nähnytkään. Sairaalaan kyyditettävä nukkui.

Kun on tuollaisessa tilanteessa, mielessä pyörii usein jokin tietty lause tai lausepari, minuutista toiseen. Hokemana, joka rytmittää sitä tointa, autolla ajamista tässä tapauksessa. Saattaa kulua pitkänkin aikaa ennen kuin itse huomaa mitään jupisevansa.

Olin kuunnellut illalla Van Morrisonin Astral Weeks –levyä, tuota mestariteosta, jonka Van the Man kirjoitti ja levytti Brown Eyed Girl –superhittiään seuraavana vuonna, taisi olla 1968. Astral Weeks on ajelehtiva ja tulviva levy; se vie mukanaan joka kerta. En ymmärrä puoliakaan sen lauseista, mutta niissä on jotain syvästi merkityksellisen tuntuista. Jotain, minkä vuoksi valitsen levyn hyllystäni uudelleen ja uudelleen. Mainittakoon, että aluksi en tykännyt levystä lainkaan. Tiesin, että se on populaarimusiikin merkkipaaluja, mutta kun laitoin sen ensimmäisen kerran soimaan, ajattelin, että ei jumalauta; tämähän on jotain huterasti soitettua kiertolais-folkräpistelyä! Vanin ääni tosin sai koukkuunsa heti.

Annoin levylle toisen mahdollisuuden. Kerran bussissa matkatessani laitoin sen korviini. Vasta silloin, riittävän rauhoittumisen myötä Astral Weeksin hienous avautui minulle. Se on levy, jota ei pidä ajatella. Levy, jota ei pidä perustella, vaan ainoastaan kuunnella, antaa sille mahdollisuus. Bussimatkan aikana tein sen, vaivuin horrokseen, jonka läpi Van Morrisonin nariseva ääni käännytti minut vähitellen, sai uskomaan pelastukseen ja taivaaseen ja kaikkeen, minkä olemassaolon olin joskus kieltänyt.

Mutta ne mustat pellot, viime lauantain ja sunnuntain välinen yö. Suuni jupisee mantraa. Yhtäkkiä havahdun ja tajuan jupisevani Astral Weeksin kahta ensimmäistä lausetta:

If I ventured in the slipstream
Between the viaducts of your dream

Nuo lauseet ovat jotain niin kaunista, rytmikästä ja syvästi merkityksellisen tuntuista, että kurkkuun nousee nytkin pala kun niitä maistelee.

En ymmärrä niitä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on slipstream tai viaduct, mutta käsitän silti sen tunnustuksellisuuden ja herkkyyden, jonka vallassa Van Morrison on laulaessaan tuota.

Tunnustuksellisuudesta puheen ollen, olen huomannut, että se on sana, joka usein sekoitetaan samaistumisen tunteeseen taiteessa. Tai no, tunnustuksellisuuskin on vain minun termini sille tunteelle, kun laulaja laulaa sanoja, jotka ovat hänelle itselleen hivenen noloja paljastaa, tunnustaa, tai jotain sellaista. Herkkyyttä ja jopa heikkoutta, heikkouden tunnustamista. Sitä on tunnustuksellisuus. Ja sitä on Van Morrisonissa. Ja sitä on monissa lauluissa, joista on tullut suuria hittejä, ja joista sanotaan, että niissä on samaistumispintaa, mutta oikeasti niissä ei juuri ole, vaan niissä on tunnustuksellisuutta.

Tokihan popissa esiintyy oikeastikin paljon samaistumisen tunteita ja pyrkimyksellisyyttä niiden suhteen, ja kyllähän popissa isoja hittejä juuri niin on tehty. Esimerkiksi Anssi Kelan Nummela-kappale, jossa hän tunnetuin seurauksin toteaa ulkoiluttavansa koiraa. Tähän ne kaikki 100 000 levyn ostanutta kuulijaa reagoivat lyömällä kämmenen otsaansa ja toteamalla: "Ei jumalauta, täähän on ihan niinku mun elämästä, mäkin ulkoilutan koiraa! Siis toi jätkä on nero."

Nojoo, tarkoitukseni ei ole olla asiaton. Anssi Kela on hyvä biisintekijä. Häntä vaan on helppo pilkata, niin kuin jokaista multuplatinaa myynyttä. Helppo pilkata ja unohtaa, että hänkin on ihminen. Anteeksi Anssi.

Helvettiä kaikki

2006-02-10T09:41:00.000+02:00

Kirjoitin eilen blogia. Oli aurinkoinen päivä. Käpylisäkkeeni tykkää siitä, ja näen kaiken niin positiivisesti, että unohdan itse asiassa näkeväni kaiken joka toinen päivä silkan toivottomuuden läpi. Niin kuin tänään. Mitä helvetin kodikasta on laulujen tekemisessä?! Tuskaa se on. Kaikki mitä olen viimeisen vuorokauden aikana saanut suurella vaivalla aikaiseksi on vain mitätöntä itsetutkiskelua, maailmalle selkänsä kääntäneen, olemassaoloansa liikaa perustelevan "artistin" runkkausraporttia.

Perseestä kaikki. Jos haluat toivoa, mene jostain muualta sitä hakemaan. Tänään ei heru.

Lauluni ovat kotini

2006-02-09T09:56:00.000+02:00

Laulunalukkeet tyrskähtelevät mieleen milloin missäkin, useimmiten silloin kun ei ole sanelukonetta mukana. Usein yksittäistä neronleimaukseksi uskomaansa ajatusta joutuu kantamaan mukanaan tunteja, mikä johtaa poissaolevaan tuijotukseen,ja viereltä kuuluviin ajoittaisiin tuskastumisen ääniin.

Laulun ilmaantumisessa mieleen on jotain mystistä. Ymmärrän hyvin, miksi niin moni lauluntekijä on päätynyt kuvailemaan sitä sanomalla, että tuntuu kuin laulu olisi tullut annettuna jostain. Jonkun mielestä laulut ovat lahjoja jumalalta. Australialainen singer-songwriter Nick Cave, joka muutenkin kulkee monissa asioissa vastavirtaan, puolestaan on sitä mieltä, että jos jotain, niin hänen laulunsa ovat pikemminkin hänen lahjojaan jumalalle. Tämä johtuu Caven lauluntekometodista: hän ei odota ideoita, vaan istuu pianon ääreen joka aamu klo 9.00 ja alkaa kirjoittaa lauluja. Joskus irtoaa paremmin joskus ei, mutta aina irtoaa jotain. Sen hetkinen mielentila pääsee ilmoille, tulee lihaksi laulun muodossa. Kiintoisa tapa toimia.

Tuosta laulujen ilmestymisestä tekijälleen puhutaan usein. Se on yksi lahjakkuuden muoto, ehkä. Ja ilman, että mieleen koskaan juolahtaa minkäänlaista ideaa, esimerkiksi poplaulun tekeminen on vaikeata. Jos aloittaa laulunteon täysin tyhjästä, syntyy usein vain teoriassa kauniita muotoja ilman ydintä, joka koskettaisi.

On äärimmäisen harvinaista, että laulu ilmestyy paikalle kokonaisena. Usein tulee rivi, kaksi, tai kenties kokonainen kertosäe sanojen rytmeinen, melodioineen kaikkineen. Joskus välähdys on hyvin hatara, ehkä vain sanapari ja niihin liittyvä atmosfääri, kaihon taso, jolla laulu tulee tapahtumaan. Sellaista on vaikea tallentaa sanelukoneelle. Viime sunnuntaiaamuna mielestäni esimerkiksi alkoi valua ulos laulu nimeltään Viimeinen kesä. Ensin tuli vain tuo sanapari, ja muutamia säveliä, jotka tuntuivat kuuluvan yhteen sanojen kanssa. Tuo haikeus oli luonteeltaan aurinkoista. Luultavasti ei ole sattumaa, että ulkona oli aurinkoinen päivä. Minkä metafyysisen prosessin päätteeksi juuri nuo sanat olivat mielessäni herätessäni, sitä en osaa sanoa. Hakeuduin joka tapauksessa pianon viereen, ja jotain alkoikin syntyä. Sittemmin olen jo muuttanut ensiksi syntynyttä kertosäettä, tehnyt Viimeinen kesä –lauluun parit eri säkeistön sanat, joista toiset vaikuttavat työstämiskelpoisilta.

Tämä työstämisvaihe on ideoiden saamiseen verrattuna paljon aikaavievempää. Moni jättää sen tekemättä. Laulusta kuulee, jos sen kanssa ei ole eletty, jos sitä ei ole vaalittu. Arviolta viidessä prosentissa tapauksista lopputulos on hyvä. Noin 95 prosentissa lopputulos kuulostaa keskeneräiseltä, hätäiseltä, vajavaiselta. Jotain on jäänyt löytymättä.

Laulujen työstäminen on minulle erittäin mieluisa mielentila, mikä on omituista, koska olen luonteeltani hätähousu. On mahtavaa uiskennella oman tajunnan virrassa, poimia säe sieltä toinen täältä, miettiä erilaisia tapoja toteuttaa laulua. Antaa urakan edetä näennäisesti itsestään, mutta kuitenkin vähän sieltä täältä tönien.

Ehkäpä kaikkein parasta tämä on bussissa aamulla. Olla tunti täysin paikallaan, katsella ei minnekään, unelmoida, ja kehitellä siinä samalla jotain ideaa eteenpäin. Tänä aamuna bussista poistuminen oli tavallista tuskallisempaa. Jättää se lämpö ja liikkumattomuus. Tänä aamuna se putkahti mieleeni: siinä, missä jotkut nimittävät lauluja ystävikseen, minulle ne ovat pikemminkin koti. Tunnen oloni ennen kaikkea kodikkaaksi työstäessäni laulua. Laulut ovat kaikkialla ympärilläni aivan niin kuin rakennuksen seinät ja katto tai lämmin järvivesi, jossa kellua. Sen olotilan jättäminen on yhtä ikävää kuin oikeankin kodin jättäminen pakkasella. Mutta koti on pakko joskus hetkellisesti jättää. Muuten perspektiivi katoaa, muuttuu mökkihöperöksi.

Blogimaailmaan!

2006-02-08T11:19:00.000+02:00

Olen Juha K. Korento, Korento-yhtyeen laulaja ja biisintekijä. Blogini on tällä päivämäärällä avattu. Eipä tule vapaa-ajanongelmia tästedes.

Blogistani voit lukea paitsi Korento-yhtyeen kuulumisia (valmistelemme toista albumia, joka äänitetään syyskesällä 2006), myös omia mietteitäni ja kommelluksiani. Tarkoitus on siirtää juuri henkilökohtaisempi höpöttely pois tuolta nettisivujemme (www.korentomusic.fi) päiväkirjoista. Luvassa on siis kompleksikasta tilitystä, paljastavan tuskaista itseironiaa ja sisäänpäinkääntynyttä pohdiskelua rockkukon arjesta. Tervetuloa tandemlennolle.