Maailman merkityksellisintä taidetta

Hesarin kulttuurisivuilla (sunnuntai 10.12.) oli Jakke Holvaksen kirjoittama essee(ksikö tuota nyt kutsuisi) Adornon kirjasta Esteettinen teoria. Kiintoisa ja monessa mielessä ansiokas kirjoitus! Saapa nähdä, päätyykö itse kirja koskaan lukuun.

Itseäni jäi vaivaamaan yksi kohta:

”Aiheen käsite menetti merkitystään viimeistään Kandinskyn, Proustin ja Joycen myötä, ja sanoman käsite on kirkollinen jäänne, kuvitelma taideteoksen henkisestä sisällöstä.”

Pitäisi tietysti määritellä sana sanoma, mutta jotenkin tuosta haiskahtaa läpi uskonnon epä-älykäs halveksuminen. En ole uskovainen. Kyse ei siis ole siitä, että minua häiritsisi se, että joku väheksyy uskontoa henkilökohtaisena kantanaan. Kyse on siitä, että mielestäni se, joka sanoo noin, ei tiedosta lopullisella tasolla taiteen ja uskonnon yhteyttä. Tai taiteen ja pyhän aistimisen yhteyttä, koska pyhän ihminen aisti jo ennen kuin uskontoja luultavasti varsinaisesti oli.

Ajatellaan ihmistä, joka maalasi hirven kuvan kallion kylkeen 10 000 vuotta sitten. Miksi hän teki sen? Toiset ajattelevat, että tapahtumaan ei ole liittynyt mitään henkistä, toiset ajattelevat, että totta kai siihen on liittynyt henkisyyttä, jotain uskonnollissävyistä. Miksi juuri hirvi? Miksi se toistuu kaikkialla, missä hirviä on metsästetty? Toisten mielestä nyt vaan maalattiin hirviä koska hirvet pyörivät mielessä koko ajan muutenkin. En usko. Joka noin ajattelee, on pelkuri. Pelkuruus syntyy siitä, että näihin asioihinhan ei koskaan tulla saamaan lopullista vastausta. Kukaan ei tule koskaan meille kertomaan, liittyikö kalliomaalauksiin henkisyyttä vai ei. Siksi jotkut tekevät sen valinnan, että he eivät lähde ollenkaan edes pohtimaan kuvien mahdollista henkisyyttä. Jotkut eivät vain siedä epävarmuutta, sitä, että on asioita, joita ei faktoin pysty selittämään. Ja tämä on pelkuruutta.

Itse uskon vankasti, että kalliomaalaamiseen on liittynyt jotain pyhää. Hirven kuvalla on haluttu pitää jonkinlainen pyynnin jumala tyytyväisenä. Lausumalla tämän ääneen teen tietysti itsestäni haavoittuvaisen, alttiin pilkalle, koska, kuten sanottua, faktoja aiheesta ei ole eikä tule koskaan olemaan. Kaikki on pelkkää loputonta spekulaatiota.

Mutta jos nyt ajatellaan, että hirvenkuvia on maalattu, jotta pyynnin jumala pysyisi tyytyväisenä (en luonnollisesti ole ainoa joka ajattelee näin, monet tutkijatkin ovat sillä kannalla, jos kohta on monia jotka eivät ole), mitä se pakottaa ajattelemaan tuosta Holvaksen lausahduksesta? "Sanoma on kirkollinen jäänne, kuvitelma taideteoksen henkisestä sisällöstä."

Jos koskaan missään taiteella on ollut oikeasti merkitystä, niin tuolloin. Ja monet ovat sitä mieltä, että se merkitys on ollut vahvasti kytköksissä henkisyyteen. Merkitys on ollut suorastaan elintärkeä: jos pyynnin jumalat eivät pysy tyytyväisenä, ei ole metsästysonnea ja perhe kuolee nälkään. Tapahtumaketju ei toki välttämättä ole ollut maalaajan mielessä näin selkeänä. Prosessi on varmasti ollut hyvin intuitiivinen. On huomattu, että seinään voi maalata kun on oikeanlaista ainetta. On alettu maalata tiettyihin paikkoihin. Aiheita on putkahdellut mieleen. Yhä useammin kuvat ovat esittäneet hirveä. Sitä paitsi kuvat ovat vähitellen ajan saatossa muuttuneet naturalistisesta suunnasta symbolisempaan. Tällekin kai on jokin selitys?

Kaiken pohjalla on lisäksi ollut syvä yhteys luontoon, johon on varmasti liittynyt paljon henkisyyttä. Monien kansojen keskuudessa on ollut iät ja ajat uskomuksia siitä, että kivissä ja kallioissa asuu henkiä. Uskoisimme kenties vieläkin näin, jollei meihin olisi väkivalloin istutettu uutta uskoa, tarinaa eräästä nasaretilaisesta...

Uskon, että sanoma on ollut olemassa taiteessa jo ennen kirkkoja. Kalliomaalaukset olivat taidetta ennen kuin sana taide oli olemassa. Ne olivat henkisiä kuvia ennen kuin sanaa henkinen oli olemassa. Ne olivat sitä paitsi tekijöilleen äärimmäisen merkityksellisiä kuvia, puhtainta taidetta, mitä koskaan on ollut olemassa.

Niin siksi. Siksi on minusta vähän hönttiä sanoa, että sanoma on kirkollinen jäänne, kuvitelma taideteoksen henkisestä sisällöstä.

Se pakottaa ajattelemaan, että Holvas on lopulta todellakin heitä, jotka pelkäävät henkisyyden puntarointia ja tyytyvät mainitunkaltaisiin ylimielisiin höläytyksiin. Tyytyvät ylenkatsomaan ihmisen erästä merkittävintä ja kiehtovinta ominaisuutta, kykyä ja ennen kaikkea taipumusta uskonnollisuuteen. Nuo ihmiset tuolloin, ennen kirkkoja, he olivat anatomialtaan ja fysiologialtaan samanlaisia kuin mekin. He olivat yhtä "skarppeja", jos nyt näin haluaa sanoa. Jos me tunnemme tässä ajassa jonkin syvän tarpeen, se sama syvä tarve on ollut olemassa jo 10 000 vuotta sitten.

En tunne herra Holvasta. Toivon, että olen väärässä. Ehkä ymmärrän lopulta tuon kohdan hänen tekstissään väärin. Sitä paitsi muilta osin mainittu kirjoitus on, kuten sanottua, erinomainen. Viihdyin sen seurassa luultavasti paremmin kuin viihtyisin Adornon kirjan seurassa.

Semmoista. Olen nähnyt joidenkin listaavan blogiinsa, mitä he kulloinkin ovat lukemassa tai kuuntelemassa. Tässä oma listani juuri nyt.

Kuuntelussa: My Chemical Romance, The Killers
Luennassa: Oraakkeliyö (Paul Auster), Marrakešin ääniä (Elias Canetti)

Niityllä

Maisema rauhoittaa

Korennon toisen albumin ensimmäisen sinkun kansi on valmis puolen tunnin päästä. Odotan sitä painamalla sähköpostiohjelman check mail -nappulaa kolmen minuutin välein. Tällainen aiheuttaa aika-avaruuden käyristymisen tippaleipämäiseen asentoon: aika kuluu hitaammin kuin äidin kohdussa konsanaan.

Miten tällaisen puolituntisen voi kuluttaa?

(Ja nyt sinä joka aina käyt kirjoittamassa minulle terveisiä, että "vittu sulla on pienet ongelmat", voisitko pitää tällä kertaa leipäläpesi kiinni. Blogimaailma kaiketi perustuu siihen, että ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista asioista. Oikein huvitti taas kun yhteen noista muutamista viimeisistä blogeista tuo yksi anonyymi, jonka sijainnin tiedän korttelin tarkkuudella, kävi monen päivän viiveellä kirjoittamassa, että "pienet huolet, suuret tuulet". Käsittääkö tuollaisen kirjoittaja kuinka naurettavalta tuollainen kommentti nimenomaan blogipostauksen perään ulostettuna näyttää? Ilmeisesti ei käsitä. Eli kirjoita nyt taas tähänkin, että "on sulla pienet murheet jos jonkun sinkunkannen odottelusta pitää kirjoittaa." Sitten kun viimeksi kirjoitin maailmanpolitiikan huolestuttavuudesta, samainen anonyymi kävi tivaamassa, että miten voin olla varma, että tunteeni ovat yleistettävissä, tms. Eihän näihin pitäisi reagoida, mutta se on vaan niin liikuttavaa, että minun henkilökohtaiset blogitöherrykseni voivat olla niin merkittävä osa jonkun elämää. Terve vaan taas, sinä. Tiedän, että luet tämänkin joutavan merkinnän ja taas pyrstötähti sisälläsi kääntyy uuteen asentoon. Voi sinua!)

Niin. Se puolituntinen, josta nyt on kulunut jo viisi minuuttia. Miten sen kuluttaisi loppuun?

Kenties katson maisemaa. Tutuinta maisemaa kaikista. Minulla on tästä yhdestä kohdasta kymmeniä kuvia eri vuodenaikoina. Tässä kaksi niistä rinnakkain. Ensimmäinen on otettu kuluvan vuoden 1.kesäkuuta, toinen 24.syyskuuta. Kuvaan voi mennä sisälle. Tuntea, kuinka laituri heiluu, äiti maa ottaa syliinsä.


Paitsi että maiseman katsominen rauhoittaa, se on myös kirjoittamissani laulunteksteissä hyvin yleinen sana. Siinä on jotain. Se on yksi kauneimmista sanoista.

Aina silmänräpäyksen jäljessä

Kukat joita kastelin liikaa
anteeksi.
En tiennyt
että haluat olla yksin

Rauha hänen muistolleen

Nytkö se sitten jo tapahtui? Tuo alla oleva tänään aiemmin kirjoittamani postaus sai minun perspektiivistäni nyt jälkikäteen ihan uuden merkityksen. Lundánilla oli missio, josta hän ei tinkinyt koskaan. Siksi hän oli ainutlaatuinen. Siksi on aivan samantekevää, mitä mieltä sattuu olemaan hänen taiteestaan. Taiteilija, jonka taiteen teki merkitykselliseksi ja muut poissulkevaksi sisäsyntyinen valo. Taide, joka oli arjesta kudottua kultalankaa - kimalsi kilometrien päähän.

Me lähdemme, valo jää

Kesäkuun 20., illansuussa, vietettyäni jo useamman päivän eräällä kesämökillä, päätin lähteä käymään läheisellä hautausmaalla. Olin suunnitellut käyntiä monta kertaa aiemminkin. Tuolloin sattui olemaan joutohetki, valo oli sopiva ja mieli tuntui vastaanottavaiselta.

Kuljeskelin mäntyjen välissä matalalta paistavassa iltavalossa. Pysähdyin joillekin haudoille, myös sukulaisten kiven kohdalle. Hain vettä kannulla ja annoin sitä kukille.

Kuvasin jotain heinätupasta, joka kylpi häikäisevän kirkkaana valokeilassa. Kontrasti pysäytti ajattelemaan. Kontrasti tämän heinätuppaan ja kaikkien muiden varjossa olevien heinätuppaiden välillä. Kontrasti valaistun heinätuppaan ja mustan hiekan, pimeään jäävien tuntemattomien hautakivien välillä. Monoliittimaisten graafisten kuvioiden, iäisyyden ikkunoiden keskellä juuri tämä heinätupas sai kaiken valon.

Ja hetkessä kaikki oli ohi. Äsken valosta nauttinut tupas oli auttamatta varjossa. Aurinko käynyt alemmaksi, valmiina painumaan kokonaan pois. Elämän liekki sammui, niin kuin ne sammuvat jatkuvasti kaikkialla. Valo ei enää tavoita.

Mutta silti valo jää. Valo on paikallaan. Se osuu ikkunasta meidän huoneeseemme. Sinä nouset vuoteesta ja kävelet ikkunan edestä. Tunnet lyhyen hetken kuinka valo lämmittää poskeasi.

Kunnes aika on täysi. On pakko siirtyä varjoon, jossa kukaan ei näe.

Fuck you äijät! T: Riikinkukko

Kumpi on säälittävämpää: kirjoittaa itsestään artikkeli Wikipediaan vai morkata kädet puuskassa sitä joka kirjoittaa itsestään Wikipediaan?

Kumpi on pahempi: hassu vai tosikko, joka pilkkaa hassua?

Jokainen ihminen on joko hassu tai tosikko, joka pilkkaa hassuja. Tämän voi huomata kaikissa keskustelutilanteissa, joissa on paikalla useampia ihmisiä kuin kaksi. Joku ottaa pellen roolin, esittää vapaaehtoisesti tyhmät kysymykset, toinen nauraa äänettömästi pellelle. Joku sanoo mitä lystää ennen kuin viitsii ajatella, joku taas tuntee suurinta tyydytystä kun pystyy jättämään sanan, lauseen sanomatta. "Enpäs lähtenyt mukaan. Enpäs mokannut itseäni. Enpäs heittäytynyt. Enpäs tehnyt itsestäni haavoittuvaista.”

Ja se joka ei tee itsestään haavoittuvaista, ei yleensä haavoitu. Sekö on suurin voitto kaikista?

Tämä kaikki on niin kovin oleellista juuri meidän kulttuurissamme. Tämä kaikki tuo jostain syystä mieleeni miehen roolin täällä, jossa miehen on oltava äijä, muuten saa hävetä.

Jos olet mieskirjailija, viisainta kirjoittaa iskevää lyhytproosaa, joka tappaa lukijansa nauruun sarkasmillaan. Vain tällainen umpimielisyys ja pateettinen epärohkeus, täydellinen heittäytymisen puute hyväksytään.

Jos olet rocklaulaja, sinun on oltava Hynynen tai Yrjänä. Ei mikään lepertelevä hassu, jollaiset hyväksytään anglosaksisessa kulttuurissa mukisematta osaksi historiaa.

Well fuck you all. Ei kiinnosta. Kirjoitinpahan vain tässä samalla itselleni muistiin, mihin epärohkeuden ja oman pahvikuvan taakse piiloutumisen leikkiin en ainakaan koskaan lähde mukaan. Olen ollut lähteä, ja vihaan itseäni jo siitäkin hyvästä, vaan onneksi en oikeasti lähtenyt.

Mihinkäänuskomattomuuden valju tila

Ihmettelen, miksi en enää kirjoita blogiini. Olen ihmetellyt jo pitkään.

Luulen sen liittyvän osittain siihen, että toisen levymme äänitys oli uuvuttava urakka. Ensi kertaa koin sellaisen tunnetilan, jossa olen ammentanut kaiken itsestäni. Hiukset viuhuen oli jo ohitettu se kohta, jossa koko levyn tekeminen ei tuntunut enää mielekkäältä, kaiketi koska olin täydellisen kyllästynyt popmusiikkiin. Sen pisteen jälkeen teimme vielä yhden kokonaisen kappaleen levylle. Yhden tärkeimmistä.

Mitä tämä kertoo popmusiikista? Kuinka usein popmusiikkia tehdään tuollaisessa mielentilassa? Luulen, että ei kovin usein, ainakaan Suomessa, jossa studioaikataulut ovat perinteisesti olleet rajattuja ja varsinainen kiireettömyyden, paineettomuuden tunnelman syntyminen studiossa on ollut mahdotonta.

Tässä asiassa on onneksi tapahtunut muutoksia kotistudioiden, ammattimaisiksi laajennettujen kotistudioiden ja etenkin pienten riippumattomien tuotantoyhtiöitten ilmaantumisen seurauksena. Yhä harvemmat levytysprosessit ohjataan alusta loppuun suoraan isosta levy-yhtiöstä. Välissä on pienempi lafka ja vielä yksi pieni ryhmä ihmisiä, jotka eivät kuulu levyttämässä olevaan bändiin eivätkä levyn julkaisevaan levy-yhtiöön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeä seikka levynteon kannalta. Jos popmusiikki voi olla "oikeata" taidetta, se voi olla sitä vain tuollaisissa oloissa.

Esimerkiksi meidän tammikuun viimeinen päivä julkaistavan toisen levymme kuuli EMI:n edustaja ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kaikki oli jo äänitetty. Kommentteja tuli, mutta ne eivät enää päässeet vaikuttamaan levyn syntyyn. Tällaiseen tilanteeseen pitäisi pyrkiä etenkin nyt, aikana, jolloin isot levy-yhtiöt ovat tiukoilla ja niistä saatetaan siksi suoltaa tavallista enemmän paniikissa tehtyjä silkan kaupallisuuden ohjaamia päätöksiä. Kuten sanottua, sellaiset eivät päässeet meidän levymme syntyyn vaikuttamaan, ja siitä olen innoissani ja kiitollinen.

Muuten, olen harvinaisen väsyneessä tilassa. Eikä se johdu pelkästään levytysurakasta.

Huomaan, että tietynlainen nihilismi on vallannut minussa alaa. Mihinkäänuskomattomuus, väsymys maailmalta kantautuviin uutisiin. Ilmasto lämpenee ja vaikutukset ovat näkyvissä erittäin selvästi, paljon selvemmin kuin on ennustettu, ympäristössämme. Siihen on vain niin vaikea reagoida mitenkään. Mitä siitä on hyötyä, miten minä siihen reagoin, niin kauan kuin George W. Bush ei reagoi mitenkään? Tämä ajatus. Se on nihilismiä, toivottomuuden aiheuttamaa henkistä velttoutta. Pitäisi vain reagoida ja olla välittämättä siitä, mitä joku toinen tekee, olkoon hän sitten vaikka USA:n presidentti.

Ympäristö ei pakota ihmistä tinkimään elintavoistaan, siksi suurin osa ihmisistä ei tingi elintavoistaan. Siksi tarvitaan jokin muu pakote. Esimerkiksi laki, joka ohjaa hiilidioksidipäästökäyrät alaspäin. Suositukset eivät riitä.

Eikä tuo pommien räjäyttely Pohjois-Koreassa nyt ainakaan helpota tätä olotilaa. Pelottaa. Oikeasti: pelottaa. Se on aivan uusi tunne tällaiselle ainoastaan kylmän sodan jälkimainingit tolkuissaan nähneelle ihmiselle.

Testosteronin voi haistaa tänne asti sieltä, missä pommi räjäytettiin. Ei suoraan, vaan asiaa kommentoineiden reaktioista: kuinka suurta mielihyvää sen täytyy tuottaa Pohjois-Korean johdolle, kun kaikki vuorotellen tuomitsevat iskut? Olla "the" pahis, suurin pahis koko maailmassa. Sen täytyy erittää testosteronia. Ja se tuoksu, se kertoo, että pedot ovat liikkeellä. Se kertoo sen yhtä selvästi kuin napalmin tuoksu aamulla, viidakossa.

Tällaisen nihilismihyökkäyksen keskellä koitan yleensä vaimentaa tunteet ja ajatukset CMX:n Sielunvihollinen-kappaleen sanoilla:

”Ei ole turhia päiviä/ tai jos on/ on koko elämä niin turhaa/ ettei sitä siedä ajatella tänään."

Ja se helpottaa.